Unelma 5: April 2020

Älkää jättäkö synnyttäjää yksin! -podcastjakso

4/30/2020

Season 1, episode 2. Podcastia pääset kuuntelemaan täältä:

Blogipostaus aiheesta täällä. Tämä podcastjakso syntyi ajatusten pohjalta, jotka liittyvät koronatilanteeseen. Synnytyssairaaloissa on koronatilanteen aikana rajoitettu tukihenkilöiden pääsyä synnytykseen. Kun kuulin asiasta, mieleeni tuli välittömästä oma ensimmäinen synnytykseni. Muistan, kuinka kauhuissani olin, kun hoitaja jossain vaiheessa tuli sanomaan, että mieheni olisi varmasti parasta lähteä yöksi kotiin. Olimme sairaalassa Helsingissä, Naistenklinikalla, ja asumme Porvoossa. Tunti kotiin ja tunti takaisin. En ollut kestää koko tilannetta tuntikausien supistusten jälkeen edes mieheni kanssa. Ajatus siitä, että olisin ollut kokonaan yksin... En voi kuvitella sitä! Hoitajakin kävi minua kuitenkin vain muutaman tunnin välein katsomassa, mutta ei hän tokikaan jäänyt minun luokseni. Tarvitsin mieheni siihen jakamaan tuskan ja olemaan läsnä. Sellaista tuskaa ei kukaan halua käydä läpi yksin. Ehkä hoitaja vaistosi kauhuni. Mies sai jäädä.

Ajatus siitä, että tämän päivän ensisynnyttäjä, mitä minäkin silloin olin, on kokemassa sen kaiken pelon ja kivun yksin - hän käy kuolemanrajalla yksin. Ei ei ei. Jos miestä tai muuta tukihenkilöä ei päästetä synnytykseen, niin katsokaa, ettei äiti jää yksin. Toisen lapsen kohdalla tilanne oli toinen. Synnytyssairaalassa viettämäni aika ennen lapsen syntymää oli noin 22 tuntia lyhyempi kuin ensimmäisen synnytyksen kohdalla. Olisin teoriassa pärjännyt sen yksin, mutta totta kai oli ihanaa, että mieheni oli siellä minun kanssani. Kyllä hänen läsnäolonsa siinäkin synnytyksessä auttoi.

Ei jätetä äitejä yksin!

Kuva: Vanhaa laatua mutta lääketieteellisesti erittäin havainnollistava. Kädessä kanyyli, joka laitetaan joka tapauksessa varmuuden vuoksi selkäpuudutuksia annettaessa. Minä olin saanut ne jo aiemmin, koska kanyylin kautta tuli oksitosiinitippa, jolla synnytystä pyrittiin viemään eteenpäin. Punainen juttu alhaalla oikealla puolestaan on selkäpuudutusletku. Kuva melkein vuorokauden synnyttämisen jälkeen. Tyttö tuli vihdoin ulos.

Linkit

www.unelma5.com/2018/09/ensimmainen-synnytys.html

Mainos

0Comments

äitiys

Suurperheen äidin neuvot aloittelevalle äidille

4/28/2020

Olen huomannut, että mitä tulee lasten kasvatukseen, niin toimivimmat ratkaisut saa suurperheitten äideiltä. Hiljattain äidiksi tulleen, yhden-kahden lapsen äidin kokemuspiiri on pieni. Teoriatieto ei korvaa kokemusta. Ei minusta. Ei tässä asiassa. Yhden lapsen äiti tietää vain yhden tarinan, kahden lapsen äiti kahden lapsen tarinan jne. Mutta kuuntele se yhdenkin lapsen äidin näkökulma. Kuuntele myös isän. Kuuntele lapsettoman. Heillä luultavasti kaikilla on hyviä ajatuksia, joita voit hyödyntää kasvatuksessasi. Minäkin kuuntelen kaikkia mutta suurperheen äitejä kuuntelen erityisen tarkasti.

Olen blogissani käyttänyt suurperheen äitiä auktoriteettina ennenkin, mutta nyt vein sen askeleen pitemmälle ja kysyin kahdelta suurperheen äidiltä "julkisesti" neuvoa. Kerroin molemmille äideille etukäteen, että haluaisin neuvoja, jotka voin julkaista blogissa ikään kuin haastattelun muodossa. Valitsin kysymyksiksi ne, jotka ovat meidän perheessä olleet ne ehkä kinkkisimmät. Ja nämä kaksi suurperheen äitiä ovat rummmmutuksia: Sini Neljän lapsen tornado -blogista ja Ulla Unelmien elämistä -blogista. Molemmat ovat paitsi tunnettuja mammabloggaajia myös perhekuplalaisia niin kuin minäkin. Sinillä on neljä lasta. Ullalla on viisi lasta ja hän odottaa kuudettaan. Blogien perusteella näiden kahden bloggarin äitiydestä tulee hyvinkin toisistaan poikkeava mielikuva. Juuri siksi onkin mielenkiintoista kuulla, mitä heillä on aiheista sanottavana.

1. Mikä saa sinut pysymään järjissäsi?

Ulla
Meillä on tosi säännöllinen päivärytmi. Ei nyt siis mitään armeijan kuria, mut ruokailut, päikkärit ja ulkoilua tehdään aika tarkkaan samoihin aikoihin. (Jo mun työnkin takia, mutta sama jatkuu kyllä lomilla). Helpottaa ihan tosi paljon päiviä, kun on tietty rytmi!

Sini
Oma-aika. Illasta laitan lapset aikaisin nukkumaan, että saan hetken hengähtää. Jos tää ei onnistu, vaan kaikki valvoo, niin herkut. Ennen koronaa sai lapsia laitettua sillointällöin hoitoon ja se helpotti tosi paljon.

Omia kommentteja
Ulla on siis perhepäivähoitaja. Jännä juttu on, että melkein jokainen isomman perheen äiti ja melkein jokainen äiti sanoisi samaa, että rytmi on tärkein. Hmm, oppikaamme.

2. Miten lapset voi saada syömään silleen, että pysyvät paikoillaan? Onko se mahdollista ilman ohjelmien katselua?

Ulla
Meillä ei oo koskaan kukaan kattonut mitään ohjelmia ruokapöydässä. Pienestä asti vaan kaikki opetettu, että ruokapöydässä syödään ja sitten pääsee taas leikkimään. Jos menee ihan mahdottomaksi pöydässä olo, niin oon vaan nostanut lautasen pois pöydästä ja sanonut, että "kiitos, sä olitkin vissiin sitten valmis". Silloin lapsi kyllä rauhoittuu ja haluaa jatkaa syömistä.

Sini
Meillä ei oo lapset ikinä katsoneet ohjelmia syödessään. Tähän ei varmaan kannata opettaa alkuunkaan, vaan lapsi kyllä syö kun on nälkä. Jos ei sillä ruualla, niin sit seuraavalla. Periksi ei kannata antaa, koska lapsi kyllä tajuaa jutun juonen ja alkaa kyllä syömään. Myös sellainen syöttötuoli on kyllä ihan hyvä, jossa on valjaat. Rauhoitetaan syömistilanne niin, että kukaan ei lue pöydässä tai katso puhelinta, TV pois päältä tai tosi hiljaiselle.

Omia kommentteja
Kaksivuotiaan kanssa lähinnä ongelma on se, että hän ei pysy pöydässä. Hän ei ole koskaan halunnut syödä. Syöttötuolista oppi pyristelemään hyvin nuorena pois. Olen tehnyt aina silloin tällöin sitä, että annan vaan olla, että on sitten syömättä, että koitetaan seuraavalla ruokailulla. Silloin tytöstä tulee yleensä entistäkin kitisevämpi. Hän kitisee koko ajan kaapista maitoa ja käy sitä hakemassa ja maidot on koko ajan pitkin poikin. Tuota neuvoa olen kuullut usein, että kyllä hän syö sitten, kun on nälkä, mutta entä jos se nälkä tulee vasta keskellä yötä? Niinä päivinä, jolloin tyttö ei ole moneen ruokailuun syönyt mitään, hän saattaa herätä yöllä valittamaan nälkäänsä. Sitten kestää taas, että hänet saa takaisin nukkumaan. Hänen kärsivällisyytensä on viime aikoina välillä alkanut riittää pöydässä syömiseen mutta edelleen usein vaan haahuilee ympäriinsä. Ei pysty yhtään keskittymään syömiseen. Olen pitänyt häntä myös väkisin pöydässä ja työntänyt väkisin ruokaa suuhun, mutta sitä en jaksa tehdä enää kovin usein. Tyttö huutaa ja pyristelee ja minun pitää pitää päätä paikoillaan jne. Se on ihan järkyttävää. Sen sijaan nuorempi on ihan eri maata. Hän on koko ajan pitänyt ruoasta. Vanhempi tyttö syö nykyisin ehkä 1/3 osan kerroista kiltisti ja se loppu onkin sitten hyvin vaihtelevaa säätöä. Aamu- ja iltapuuron syötän hänelle ja silloin hän katsoo aina ohjelmaa. Lusikalla suostuu itse syömään vain jäätelöä ja vanukasta, hyvin harvoin kunnon ruokaa tai ei ainakaan montaa lusikallista. Sen hän syö yleensä käsin ja saattaa syödä itse, jos laitan lusikan hänen eteensä.

3. Miten saada lapset nukahtamaan tai edes pysymään sängyssä/paikoillaan?

Ulla
Meillä on kaikki lapset siirtynyt omaan sänkyyn (Ei pinnikseen) siinä 1v3kk iässä. Ja en tiedä johtuuko se pienestä iästä, mutta siinä on mennyt muutama kk ennen kuin he ovat edes tajunneet, että pääsevät itse pois sängystä. Meillä ei oo tarvinnut ketään nukuttaa sänkyyn, ovat nukahtaneet itse!

Sini
Tää on meillekin aika hankala välillä, mutta tässäkin kärsivällisyys voittaa. Kantaa tai käskee systemaattisesti takaisin sänkyyn ja jossakin vaiheessa (joskus isomman ärähdyksen kautta) lapsi alkaa siellä pysymään.

Omia kommentteja
Kysyin tämän kysymyksen, koska se oli meille ongelma aiemmin, mutta yhtäkkiä se vain lakkasi olemasta ja tyttö alkoi pysyä paikoillaan. Nukutetaan molemmat tytöt meidän sänkyyn ja nostetaan nukahdettuaan omiin sänkyihinsä. Se taistelu, että saatiin 2 vee ylipäätään olemaan aloillaan tarpeeksi pitkään, että hän pystyi nukahtamaan, kesti niin älyttömän pitkään, että en ole siirtynyt vielä siihen, että nukahtaisi suoraan omaan sänkyynsä. Toki ollaan yritetty sitäkin, mutta nyt kun on oppinut vihdoin, niin en ole halunnut siihen mennä vielä sörkkimään.

4. Miten pystyt tekemään kaikki kotityöt? Oletteko jakaneet ne perheessä jotenkin?

Ulla
Meillä kun mä oon kotona töissä, niin mä teen oikeastaan kaikki kotihommat. Mies hoitaa sitten kaikki korjausjutut, autoon liittyvät, nurmikon kesäisin, lumet talvisin ym. Mähän oon siis outo ja oikeasti rakastan kotihommia. Ihan sama puhutaanko imuroinnista, pölyjen pyyhkimisestä, pyykkäämisestä tai mistä vaan niin ei mikään ongelma enemmänkin koen ne rentouttavana puuhasteluna. Meillä on sellainen perus siisteys koko ajan, imuroin päivittäin ja samoin pesen pyykkiä oikeastaan joka päivä. Ja sitten yleensä nappaan aina yhden huoneen kerrallaan tarkempaan syyniin. Meillä ei myöskään oo oikeastaan mitään turhaa tavaraa. Inhoan sitä jos kaapeista pursuaa kaikkea ylimääräistä. Sekin helpottaa yleistä järjestyksen pitoa, kun kaikille tavaroille on selvät paikat.

Sini
Meillä lapset menevät ulos ruuan jälkeen, niin silloin voi tehdä. Oma piha; niin ei tarvi olla itse aina mukana. Myös iltapala-aika on hyvää aikaa! Pitkin päivää ne useimmiten hoidellaan. Ei oo mitään jakoa, vaan jokainen tekee mitä milloinkin sovitaan.

Omia kommentteja
Lähtökohtaisesti ajattelin, että olisin tehnyt niin kuin Ulla ja tehnyt kaikki kotityöt itse - ja ajoittain meidän avioliiton aikana olen niin tehnytkin - mutta mitä pitemmälle ollaan tultu, niin sitä selvemmin olen huomannut, että se ei ole mahdollista. Meillä on myös omakotitalo, mutta lapset eivät voi olla ulkona ilman minua. 2 vee pääsee liian helposti autotielle. Minäkin tykkään monesta kotityöstä, jos saan tehdä niitä rauhassa, mutta yleensä se ei mene niin ja kun kaksi pientä säheltää siinä, niin usein on helpompi jättää koko homma. Bloggaaminen ei auta asioita kotitöitten suhteen. Jos en kirjoittaisi blogia, niin saattaisin saada asiat tehtyä ennen tyttöjen heräämistä tai heidän nukahtamisen jälkeen, mutta rakastan kirjoittamista, joten asiat jäävät usein tekemättä.

5. Mikä on ollut vaikein hetki lasten kanssa? Miten olette selvinneet siitä?

Ulla
Oman lapsen kiusaaminen. Mua on kiusattu itseä ala-asteella ja vaihdoin kouluakin sen takia. Oli ihan tosi kova paikka, kun oma lapsi tuli itkien koulusta ja kertoi, että häntä oli kiusattu. Itkin tuota itsekin illalla, kun tiedän, miten pahalta se tuntuu. Puhuttiin siitä paljon lapsen kanssa ja otin välittömästi opettajaan yhteyttä. Saatiin asia onneksi selvitettyä!

Sini
Vaikein hetki oli kun toinen syntyi. Kaikki muuttui jotenkin tosi kovaa ja lisäksi meillä oli tosi isoja ongelmia meidän lähipiirin kanssa, joista kaksi oli päihdeongelmaisia ja sekotti pakkaa ihan huolella. Oon ihmetellyt miten ollaan edes selvitty, koska se oli aivan kamalaa aikaa. Sen takia oon unohtanut meidän toisen vauva-ajan ja oon välillä katkera siitä. Puhumalla selvittiin, masennuslääkkeillä ja välien katkomisella, josta saatiin sit sovinto myöhemmin yhden kanssa joka lopetti päihteet.

Omia kommentteja
Minäkin olin muuten koulukiusattu, mutta onneksi meillä oli aika tiivis kiusattujen porukka. Se auttoi loppupeleissä murtamaan sen kahleen. Terveisiä vaan kaikille vanhoille kiusaajille. No hard feelings. Tulee mieleen yhden nimeltämainitsemattoman biisin sanat: "...ens kesänä sä hoilaat mukana." Ei vaan. Olen kyllä oikeasti antanut teille anteeksi jo ajat sitten. Mutta mitä lastenkiusaamiseen tulee, niin sitä en voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu. Voi voi. Ja tavallaan Sininkin vastaus aika jännä silleen, että meidän perhehän on juuri siinä vaiheessa. Olen muuten monen kohdalla kuullut myös saman vastauksen, että kaksi pientä lasta on kaikista pahin. Siitä yli ei ole enää niin paha. Mielenkiintoista, mielenkiintoista. Ja kyllä "ongelmat" sekoittavat pakkaa oikein huolella aina, kun ne nostavat päätään.

Kiitos molemmille vastauksista. Olette hyviä esimerkkejä äitiydestä ja minulle tietysti erityisesti bloggaavista äideistä. Mietin usein, että kuinka teidän aika voi riittää kaikkeen. Pidätte yllä menestyviä blogeja ja Instagram-kanavia ja suoriudutte silti miljoonasta muustakin arjen asiasta ja pystytte olemaan samalla vielä hyviä äitejä. Kiitos teille esimerkistänne!

Tässä vielä näiden kahden mamman kuvat Instagramissa. Ottakaa seurantaan.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Sini | Neljän lapsen tornado (@tornadoblogi) jakama julkaisu Maalis 31, 2020 kello 8.05 PDT

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Ulla (@unelmienelamista) jakama julkaisu Huhti 7, 2020 kello 3.41 PDT

Mainos

5Comments

äitiys

Jopa kampaajalle meno stressaa

4/25/2020

Äitiyden myötä minulle on pikku hiljaa tapahtunut jotain. En ole ihan varma mitä. Ehkä teillä muilla äideillä on ymmärrystä. Tosin en muista kenenkään muun puhuneen tästä aivan samanlaisena kuin olen itse sen kokenut. En ole varma, johtuuko tämä edes äitiydestä vai onko se vain ylipäätään jonkinlaista stressireaktiota tai poststressireaktiota tai jotain.

Olen blogissa kertonut jonkin verran ajoista, jolloin kävin hyvin lähellä loppuunpalamista. Mieli oli koko ajan niin kuormittunut, että asioita alkoi tavallaan pätkiä pois ja ajan myötä hyvin keskeisiäkin asioita alkoi hetkellisesti unohtua. Minulla alkoi olla muistikatkoksia, sekä aiemmin tapahtuneiden asioiden osalta että siinä, mitä juuri sillä hetkellä oli meneillään. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä oli se, kun en muistanut, oliko viikonloppu jo mennyt vai ei. En muistanut, oliko maanantai vai perjantai. Noista ajoista on pitkä aika, kuusi vuotta. Sen jälkeen kävin burn-outin partaalla vielä toisen kerran gradua kirjoittaessani mutta silloin muistikatkoksia ei esiintynyt.

En ole varma liittyvätkö aiemmat kokemukset millään tavalla nykyiseen. Kerron esimerkin. Olen siis ammatiltani opettaja ja olen työkseni opettanut myös aikuisia ihmisiä. Hieman yli kuukausi sitten, vielä ennen koronarajoitusten alkua, minun piti pitää esitelmä pienelle joukolle aikuisia ihmisiä. Lähtökohtaisesti en jännittänyt itse tilannetta juurikaan, mutta noin 1,5 viikkoa ennen esitystä aloin joka tapauksessa panikoida. En ollut valmistautunut vielä millään tavalla. Koko ajan päässäni pyöri, että aika loppuu aika loppuu. Nyt on pakko valmistella se esitys. On pakko, on pakko on pakko. Siksi, ettei paniikkia myöhemmin tulisi. Sain valmisteltua esityksen ja viimeisen viikon ennen sitä otin rennosti. En jännittänyt itse esitystä vaan sitä, etten pystyisi valmistelemaan sitä lasten takia.

Tunnen olevani paniikissa, koska pelkään, etten saa asioita valmiiksi. En pysty valmistelemaan niitä, ja siten varmistamaan, että ne tulevat valmiiksi. Kaikki ylimääräinen stressaa. Esimerkiksi online-tapaamiset, joita samalla myös odotan, stressaavat. Minun pitäisi pystyä kokoamaan itseni sitä tapaamista varten. Pitäisi pystyä tarvittaessa puhumaan tapaamisessa. Usein lapset pitävät meteliä enkä edes kuule, mitä minun odotetaan puhuvan jne. jne. Oi, tämä on ihan järkyttävää! Kuulostaa siltä minun omissa korvissani.

Tavallaan myös bloggaaminen stressaa mutta eri tavalla. Se lisää kokonaisstressiä, mutta vain harvoin tuottaa aikatauluun liittyvää paniikkia, sillä yleensä julkaisun voi tehdä seuraavanakin päivänä. Minun bloggaamiseen liittyvät aikatauluni ovat vapaaehtoisia. Ainut, missä joskus tulee paniikki on se, kun ajastan postauksia ja alkaa näyttää, etten ehdi saada kuvaa postaukseen ennen sen julkaisuaikaa. Julkaisuajat ajastan siis suurimman kattavuuden saavuttamiseksi aina siihen aikaan, kun ihmisiä on eniten liikkeellä, mikä on tietysti kaiken internetjulkaisemisen perusta. Välillä postaus ja kuva siirtyvät seuraavaan päivään. Stressaan myös lähetettäviä viestejä ja soitettavia puheluita. Usein pidän niistä. On kiva pitää ihmisten kanssa yhteyttä, mutta se tietää myös sitä, että minun on tuotettava jotain - saatava itsestäni jotain irti. Entä jos en enää pystykään siihen?

Minusta tuntuu kuin lapset olisivat kahle, joka mahdollisesti, ei välttämättä, estäisi minua toimimasta - veisi toimintakyvyn. Lapset ja tilanteet heidän kanssa ovat niin ennalta-arvaamattomia, että veikkaan, että suurin osa stressistä syntyy siitä. Minun elämässä on yksi iso iso asia, jota en enää pystykään kontrolloimaan. Mieheni sanoo, että minulla on kontrolloimisongelmia ja hän on varmasti oikeassa. Ja kun sanon, että lapset mahdollisesti vievät minun toimintakyvyn, niin niin todella myös on. Joka päivä yritän tehdä jotain enkä pysty, koska lapset estävät sen. Ihan yksinkertainen esimerkki on se, että kaksivuotias saattaa kirjaimellisesti roikkua minussa ja vauva samaan aikaan huutaa toisessa huoneessa. En pääse irti ja olisi mentävä vauvan luokse. Tai kaksivuotias on kakannut lattialle - taas tänäänkin - ja minun on saatava kaksivuotias suihkuun ja kakka pois ennen kuin vauva syö sen. Vauva ryömii myös suihkuun ja vaatteet kastuvat neljännen kerran tänään. Ja tämä kaikki uudestaan ja uudestaan. Melkein joka päivä on ainakin yksi sellainen hetki, että minusta tuntuu, että halkean. En pysty. En yksin kertaisesti pysty. Kahleissa. Jotenkin tuntuu siltä, että ne kahleet tulevat päivä päivältä raskaammiksi - kuin menettäisin osan toimintakykyäni joka päivä ja jossain vaiheessa se tulisi olemaan kokonaan loppu. En osaa kuvailla tätä ilmiötä tämän paremmin.

No, kerron vielä kampaajaesimerkin. Minulla oli kampaaja varattuma lauantaiksi. Aloin jo perjantaina stressata sitä, että pystyisinkö menemään sinne. Entä jos en lapsilta pääsisi? Tämä saattaa tuntua teistä hassulta ajatukselta, mutta jollain tavalla kahle on sekä fyysinen että henkinen. Se perustuu siihen, että toisin kuin ehkä koskaan aiemmassa elämässäni; tilanne, jossa en pystykään menemään; onkin täysin realistinen. Se on tapahtunut aiemminkin. Tämän kampaajakerran osalta kaikki meni hyvin ja pääsin kampaajalle. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä.

Onko teillä muilla ollut mitään tällaista? En tiedä, johtuuko se siitä, että olen hyvin tunnollinen ja aina ajoissa ja yleensä myös hyvin valmistautunut ja että aiemmassa elämässä totuin siihen, että pystyin tekemään asiat loppuun asti. Pelkään, että minun oma psyyke on jollain tavalla hauraampi kuin se on ollut koskaan aiemmin. Luulen, että se johtuu lasten aiheuttamasta stressistä ja henkisen levon puutteesta. En tiedä. Kertokaa omia kokemuksianne.

Mainos

Hintaopas Google Play

4Comments

hometalo

Pelastaako salaojaremontti hometalon?

4/23/2020

Minulta kysytään yllättävän usein meidän talon kuntoa. Talo on vanha rintamamiestalo, noin 60-vuotias. Jokaisen vanhan talon ostajan tärkein asiakirja - heti lainhuudatustodistuksen jälkeen - on tietysti kuntotarkastus. Sitä käydään läpi edestakaisin ja ympäri ja pohditaan, mihin rahat riittävät ja mihin eivät. Millä korjauksella olisi huutavin hätä? Mikä jaksaa vielä odottaa?

Näin on ollut myös meidän laita. Talo on ikäänsä nähden hyväkuntoinen. Hometta on kuntotarkastusten (vuoden 2016 tilanne) mukaan vain verannan alla. Lahovaurioita puolestaan on lähinnä vain kellarissa ja ulkoverhoilussa. Katto vuotaa silloin tällöin, mutta vain pikkuisen ja sen vuotoa mieheni on saanut hillittyä. Jotain tököttiä hän sinne tunki. Katto on korjauslistan kärkipäässä sekin, mutta sen remontti on kallis. Olemme kysyneet useammalta firmalta arviota ja arvio sen korjaamiseen liikkuu yleensä siinä 11 000 - 15 000 paikkeilla. Semmoisia summia meillä ei ole. Katto juuri nyt on siis: skip.

Toinen keskeinen remontti on lattia (Arvaatko jo? Aivan, se kolmas on seinät!). Lattian suhteen olemme olleet jo valmiiksi työn uuvuttamia. Olemme tienneet koko ajan, mitä asialle pitäisi tehdä ja tienneet, että se on remonteista halvin ja ehkä katon ohella myös tärkein. Olemme pantanneet urakkaan ryhtymistä useamman vuoden. No jaa, mieheni korjaili kyllä hieman putkien eristyksiä ja olemme ottaneet kellarin lahoja puuosia pois, mutta kellarin isot urakat ovat jääneet. Maapohjaisesta kellarista pitäisi ottaa sepeli pois ja kaivaa sitä hieman syvemmälle ja puhdistaa maa-ainesta sepelin joukosta pois. Maa-aines tuo kosteutta, joka puolestaan nousee hajuna meidän asuintiloihin.

Toinen iso juttu on lattian, kellarin, suhteen ollut salaojien osittainen puuttuminen. Muutama viikko sitten otin lopultakin itseäni niskasta kiinni ja pyysin eräältä paikalliselta firmalta tarjousta salaojaremontista. Heidän tarjoamansa hinta oli hyvin pieni siihen nähden, mitä olimme hinnaksi kuvitelleet. Pelastus! Meillä todellakin olisi varaa teettää tämä yksi remontin osa. Toissa viikolla koneet sitten tulivat. Kaksi päivää ja työ oli tehty.

Tulemme otsikon kysymykseen: Pelastaako salaojaremontti hometalon? Meidän tapauksessa luultavasti pelastaa. Nimittäin siksi, että se pienen suuri valtava askel tässä loputtomassa remonttien suossa antoi meille motivaatiota jatkaa, ja uskoa siihen, että joskus meillä oikeasti voisi olla terveempi talo.

Pelastaako salaojaremontti ylipäätään hometalon? Hometalot vaativat varmasti aina paljon toimia eikä salaoja tietenkään vie jo olemassa olevaa hometta itsessään pois. Salaojaremontilla on siis se voima, jonka salaojaremontille antaa. Ei vaan. Salaojaremontti on lähinnä ennaltaehkäisevä toimenpide. Lisää tietoa asiasta löytyy seuraavista linkeistä.

Linkkejä

molarum.fi/blogi/nosta-kiinteistosi-arvoa-salaojaremontti-ennaltaehkaisee-kosteusvauriot/
kotiliesi.fi/koti/kodinhoito/ehkaise-kodin-homevauriot-valta-nama-9-virhetta/
www.iltalehti.fi/asuminen/a/201707132200262676
www.salaojaremonttisi.fi/

Mainos

19Comments

bloggaaminen

On paljastusten aika

4/20/2020

Olen pyöritellyt tätä asiaa päässäni jo useita viikkoja. Totesin, että jossain vaiheessa alkaa olla liian vaikea peitelläkään asioita. On ehkä helpompi blogata julkisesti. Läheiset ihmiset kysyivät minulta, miten menee, ja halusin kertoa heille, että minulla on yksi juttu menossa, josta olen tosi innoissani - että jatkuvan vaipanvaihdon ja kakan jynssäämisen lisäksi nautin siitä, kun saan välillä tehdä jotain luovaa. Paljastin siis eilen omalle lähipiirille ja ystäville, että minulla on blogi.

Se ei ole kuitenkaan ainut paljastus. Olen muuttanut eri kanaviin nimeni vastaamaan omaa toista nimeäni tarkalleen, ei Emilia vaan Emiilia. Suomessa on tai on ollut 87 404 Emilia-nimistä henkilöä. Sen sijaan meitä, joitten yksi etunimistä on Emiilia, on 256. Nämä tiedot Digi- ja väestötietoviraston sivulta. Sieltä voitte käydä katsomassa myös oman nimenne tiedot. En ole aiemmin halunnut käyttää niin yksilöivää nimeä, mutta nyt on palastusten aika.

Olen valmistellut tätä muutosta jonkin aikaa ja pohtinut paljon tämän valinnan seurauksia. Bloggaamisesta on tullut iso osa elämääni. Tavallaan kai myös osa-aikatyö, koska saamani tuotteet ja hyödykkeet pitää merkata verotukseen. Blogin kaupallistamisen jälkeen olen alkanut pelätä ihmisten kysymyksiä. Mitä jos joku kysyy, mistä olen jonkun tuoteyhteistyössä saamani tuotteen saanut? Mitä vastaan? Valehtelemaan en rupea. Kierteleminen ei ole kivaa. Toisaalta taas vain osalle ystävistä kertominenkin tuntui oudolta. Ei, se, että kertoisin avoimesti kaikille lienee lopulta helpoin vaihtoehto. Kolme ensimmäistä vuotta vain mieheni tiesi.

Miksi blogini sitten ylipäätään koskaan oli salainen? Olen halunnut olla vertaistukena muille myös arkaluontoisten asioiden suhteen. Tämän paljastuksen yhteydessä olen käynyt postauksia läpi ja yrittänyt pyyhkiä pois sisältöä, joka saattaisi loukata jotakuta. Näihin postauksiin olen merkannut alkuun muokkauspäivämäärän. Yhden postauksen poistin kokonaan. Asia, josta olen ollut eniten huolissani tämän paljastuksen suhteen - yksityisyyttä loukkaavan sisällön - lisäksi on se, että en voi kirjoittaa enää joistain minulle tärkeistä aiheista tämän jälkeen. Tarkoitan tässä sitä, että jos kukaan ei tiedä, kuka minä olen, niin pystyn puhumaan muista ihmisistä vapaammin kuin silloin, jos kaikki tietävät, kestä puhun. En tietenkään halua, että blogini aiheuttaisi mielipahaa kenellekään. Se ei ole minkään postauksen tarkoitus.

Yksi pienempi paha, mitä olen myös blogin julkisuuden suhteen vältellyt on se, että jos näytän blogissa kasvoni, niin minun hieman yli tuhat kuukausittaista lukijaani saattaisivat tunnistaa minut kadulla. En halua olla mikään julkkis. Haluan vain kirjoittaa, koska rakastan kirjoittamista. Porvoossa, nykyisessä kotikaupungissani, asuu pari minua hyvin paljon kuuluisampaa bloggaria. Näin heistä toisen kaupassa kerran. Katseemme kohtasivat, kun hän tuli ulos hissistä. Näin hänen silmistään, että hän tiesi, että minä tiesin, kuka hän oli. Se olisi painajainen! Oli aikoinaan jo tarpeeksi painajaismaista olla opettaja pikkukaupungissa, Vaasassa. Valitettavasti opettajat ovat pikkukaupungin julkkiksia. Olin niin iloinen päästessäni Vantaalle, jossa kukaan ei tunnistanut minua kadulla - saati sitten miettinyt, että miksi annoin niin huonon arvosanan hänen lapselleen. Tuhat tai edes kaksituhatta lukijaa on pieni määrä. Jos kuitenkin juuri sinä satut näkemään minut hömpsyisenä kotiäitilookissani S-marketin pihalla, niin olen pahoillani. En nyppinyt kulmakarvojani, vaihtanut verkkareita farkkuihin tai ostanut lapselleni softshell-pukua.

Lisäksi aion vihdoin alkaa näyttää omia ja muun perheen kasvoja blogin yhteydessä. Kuvassa esikoinen ja minä sählypelissä noin kaksi vuotta sitten.

Mainos

0Comments

kaupallinen

Tukisitko pienyrittäjää todella?

4/18/2020

Kaupallinen yhteistyö: JemmaDesign & Perhekupla

Koronakriisin keskellä puhutaan paljon kauniita sanoja pienyrittäjien tukemisesta. Mutta oletko oikeasti valmis tukemaan pienyrittäjää? Myös oman taloutesi kustannuksella, maksamaan jostain enemmän kuin maksaisit isommassa yrityksessä? Tänä korona-aikana olen tietoisesti koittanut miettiä, kuinka voisin tukea niitä yrityksiä, joilla on nyt vaikeaa. Uskon, että enemmistö suomalaisia jakaa ajatuksen kanssani. Mutta mitä me olemme valmiit uhraamaan?

Meidän perheen rahatilanne on ollut jo pari vuotta aika heikoilla, mutta olen silti yrittänyt miettiä varsinkin sitä, että voisinko ostaa ne tuotteet/palvelut, mitä muutenkin ostan/käytän jostain suomalaisesta pienyrityksestä tai ainakin pienemmästä yrityksestä. Kävin mielessäni läpi yrityksiä, joita perheemme on korona-aikana "tukenut": Hesburger, paikallinen pizzeria, paikallinen grilli, paikallinen salaojia tekevä yritys, paikallinen parturi-kampaamo, K-Supermarket, S-market, Lidl, Ikea, Tokmanni ja Motonet. Tämä postaus ei ole minkään edellä mainitun mainos.

Toisin sanoen kun oikein pinnistän muistiani, niin olemme onnistuneet tukemaan useampaakin pienyrittäjää. Kuitenkin esimerkiksi ruokaostoksia on tosi vaikea tehdä pienyrittäjän liikkeessä. Käytännössä Suomessa on tosi vähän mahdollisuutta siihen, ainakin näin kaupungissa. Vain muutamia ruokatarvikkeita voi ostaa pienestä liikkeestä. On myös luontoasaastuttavaa ajaa pitkiä matkoja vain yhden tuotteen takia. Niin ja roskaruokaravintoloiden tukemisessa on se ongelma, että maha kasvaa (minulle on tullut n. 1,5 kg:n verran lisää korona-aikana). Roskaruoasta tulee vähän liikaa huonoja rasvoja, jotta kauhean usein voisi tukea.

Yksi aloite/ehdotus asian suhteen tuli Perhekuplalta. Perhekupla on halunnut tukea pienyrittäjiä ja erityisesti naispienyrittäjiä. Perhekuplan bloggaajana edustan ja tuen perhekuplalaisia arvoja, ja tietysti olin heti innoissani ja valmis olemaan mukana yhteisissä projekteissa. Perhekuplan ylläpitäjä otti yhteyttä useampaan pienyrittäjään ja yksi vastaajista oli JemmaDesign.

JemmaDesign on pieni suomalainen, kangasalalainen, tekstiilialan yritys, joka suunnittelee ja myy ompelutuotteita, joista keskeinen tuote on lastenvaatteet. Muita tuotteita ovat muun muassa kauniit rusetit ja laukut. Viimeisimmäksi JemmaDesign on lanseerannut tyylikkäät kasvomaskinsa. Heti JemmaDesignin pakettia avatessani kävi selväksi, että nämä tuotteet eivät ole sekundaa. Saimme JemmaDesigniltä nämä kuvissa näkyvät kauniit housut. ne ovat tyylikkäät ja vaikuttavat varsin kestäviltä. Kuosit ovat erityisen kauniita. Olen kertonut tämän varmasti tässä blogissa ennenkin, ja kerron sen taas: Kukkakuosit ovat suuri heikkouteni! Tämän voi, valitettavasti, mieheni vahvistaa. Minulla on esimerkiksi hyvin hyvin hyvin monta kukkakuosista kaulahuivia, joita en tässä elämäntilanteessa edes käytä. Imettäessä perinteiset kaulahuivit ovat tiellä.

Pistän vielä tämän postauksen loppuun linkkejä, joitten kautta näin korona-aikana voisi ehkä saada ideoita pienyrittäjän tukemiseen. Eri toimijat ovat siis tehneet muun muassa listoja pienistä yrityksistä ja myyneet sivuillaan lahjakortteja näihin yrityksiin. Ja vielä pakko heittää haaste ensi viikolle. Tulevalla viikolla koitetaan kaikki miettiä yksi pienyrittäjää tukeva teko/ostos ja tehdä se!

JemmaDesign

Facebookissa

Instagramissa

Linkkejä pienyritysten löytämiseen

www.yrittajat.fi/uutiset/623299-pienyrittajia-tukevia-verkkokauppoja-nousee-nyt-kuin-sienia-sateella-katso-lista#f81ec8e5

nearby.fi/

synergia.yrittajat.fi/

pelastetaankauppa.fi/

valitseviisaasti.fi/

1Comments

huoltajatoive

Olisiko aika tehdä testamentti?

4/16/2020

Mieheni rupesi tässä yhtenä päivänä puhumaan, että siinä vaiheessa, jos toinen meistä kuolee, niin toinen on rahavaikeuksissa. Yhteinen tili kuulemma jäädytetään saman tien lainojen takia. Meillä on yhteinen tili ja neljä eri lainaa. Meillä ei ole rahaa missään muualla kuin meidän yhteisellä tilillä ja tyttöjen säästötileillä. Molemmilla on kuitenkin omat luottokortit erillisille tileille. Totesimme, että emme siirrä rahaa vielä mihinkään, vaan toinen koittaa pärjätä aluksi luotolla, jos sellainen tilanne tulee. Tiedä sitten, onko järkevä ratkaisu. Sanovat, että pitäisi olla aina käteistä kotona, mutta missä ihmeessä sitä kahden pienen tuholaisen kanssa säilyttäisi? Kattavat ohjeet testamentin laatimiseen postauksen lopussa olevista linkeistä, mutta tässä 5 keskeistä asiaa.

Viisi huomiota testamentista

1. Testamentin kopio pitäisi olla jossain muualla kuin kotona, mieluiten pankissa tai asianajajalla (muokkaus 20.4.2020: ei kopio vaan alkuperäinen siellä ja kopio kotona). Kotoa kadonnut testamentti mitätöi käytännössä koko jutun.

2. Testamentti pitää allekirjoittaa kahden todistajan läsnäollessa. Todistajaksi ei kelpaa kuka tahansa. Todistaja ei voi olla edunsaaja. Testamenttiin tulee myös todistajien allekirjoitukset.

3. Asioita, jotka kannattaa sisällyttää testamenttiin: Mitä kaikkea testamenttaan ja kenelle? Millä ehdoilla? Voisi olla hyvä miettiä myös sitä, että kannattaisiko jotain antaa jollekin jo ennen kuolemaa.

4. Vanhemmat voivat sisällyttää testamenttiin ns. lasten huoltajatoiveen. Toive otetaan huomioon heidän kuollessaan, mutta se ei automaattisesti astu voimaan. Kenen haluat olevan lapsesi huoltaja kuolemasi jälkeen? Toiveeseen voisi olla hyvä sisällyttää esimerkiksi lapsen/lasten uskonnollinen kasvatus.

5. Testamentilla ei voi sivuuttaa perinnönsaajan lakiosaa, jollei perinnönsaaja luovu lakiosastaan. Lakiosa on puolet siitä perintöosasta, joka muuten tulisi testamentin saajalle kokonaan.

Totuus on, etten halua ajatella omaa kuolemaani tässä tilanteessa, kun lapset ovat vielä pieniä, mutta ymmärrän kyllä, miksi mieheni puhuu tästä. Oli koronaa tai ei, voimme ajaa kolarin tai sairastua muuten.

Viimeisen kolmen vuoden aikana suvussa on ollut monta kuolemaa. Olen seurannut vierestä hautajaisjärjestelyjen ja kaiken muun kuolemaan ja hautaamiseen liittyvän etenemistä. Ensinnäkin yksi harhaluulo on pakko korjata. Muutamalla näistä menehtyneistä ei ollut kuollessaan tilillä niin paljon rahaa, että se olisi kattanut hautajaisjärjestelyt ja kaikki muut kuolemaan liittyvät kulut. Jos henkilö katsotaan varattomaksi, niin sukulaisten ei vastoin yleistä harhaluuloa tarvitse käyttää suuria summia hautaamiseen - tai saavat he toki halutessaan käyttää. Mutta siis yhteiskunta tulee kyllä vastaan. Minun kokemukseni mukaan siis kaikki vauhkoaminen siitä, että pitää olla henkivakuutus ja se on epäitsekästä jne., on ollut viime kädessä turhaa. Heidän lähiomaisensa eivät ole joutuneet maksumiehiksi. Kun läheisesi kuolee, niin älä ihmeessä rupea maksamaan tämän laskuja omilla rahoillasi tms. Firmoille pitää sen sijaan ilmoittaa, että henkilö on kuollut. Jos henkilöllä ei ollut rahaa, niin saattaisi olla hyvä idea ottaa yhteyttä paikalliseen oikeusaputoimistoon.

Entäs meidän perheen testamentit? No lapsilla ei tietysti voi edes testamenttia olla. Testamentin voi tehdä vasta 18-vuotiaana. Minulla ja miehellä ei ole testamenttia. Lasten huoltajatoivetta olen pohtinut. Minun mies, äiti, minun sisarukset. Siinä järjestyksessä. Raha-asiat normaalissa perimisjärjestyksessä. Uskonnollinen kasvatus vanhempien uskonnon mukaan. Siinä päällimmäiset ajatukset omaan testamenttiin liittyen. Pitänee pistää vielä paperille.

Lähteet

www.tukiliitto.fi/lahjoita/testamenttilahjoitus/testamentin-tekeminen/

lakium.fi/testamentti/

yle.fi/uutiset/3-5098002

www.henkivakuutuskuntoon.fi/artikkelit/tiesitko-taman-testamentista

6Comments

äitiys

Vieläkö pidät kotiäitiä lusmuna?

4/14/2020

Olen harvoin vahingoniloinen tai sarkastinen, mutta tämä asia herättää tunteita. Kaikki maailman äidit tuntuvat tällä hetkellä puhuvan, että on niin kamalan rankkaa olla kotona lasten kanssa. Ajattele, joutuu koko päivän joka päivä olemaan koko ajan lasten kanssa ja lapset hyppivät seinille. Miten heille keksisi tarpeeksi tekemistä, etteivät hypi seinille? On niin kamalan kurjaa, mutta tsempataan vielä pari viikkoa.

Ja vain muutamaa kuukautta aiemmin pidit minua laiskana, kun olen vaan kotona lasten kanssa! Laiskana! Nyt olet loppu puhki poikki siitä, kun olet hoitanut katrastasi muutaman viikon. Ehkä tämä vihdoin avaa yhteiskunnan silmät. Ei kotiäitiys ollutkaan laiskuutta. Se oli ihan älyttömän vaikea ja raskas valinta, jonka osa meistä tekee, koska ajattelee sen olevan parhaaksi lapsille.

On myös hyviä hetkiä, mutta kaikki hetket eivät sitä ole. On hetkiä, jotka saavat minut haluamaan olla kotiäiti ikuisesti. Sitten on niitä hetkiä, jotka saavat minut haluamaan mennä töihin tai ainakin haluamaan laittaa uhmaikäisen päiväkotiin. Töissäkäyntiä minulla ei itsessään ole ikävä. No jaa, rahaa voisin kyllä ottaa lisää. Ikävä rahhaaaaaaa! Vitsi vain. Tavallaan vitsi.

Myytti kotiäitien telkkarin katsomisesta. Ensinnäkin joudun koko ajan katkaisemaan ohjelman kesken. Toisekseen voisin hyvin katsoa saman ohjelman seuraavana päivänä uudestaan, koska en ole yrityksistä huolimatta nähnyt koko ohjelmaa. Jommallakummalla lapsista on koko ajan jotain.

Mietin joskus, että kaksivuotias ehkä 2-3 minuutin välein pyytää maitoa, tekee kolttosen, kiusaa siskoa tai tekee kakan johonkin muualle kuin pottaan. Ja se kahdeksan tunnin telkkarin katselu sisältäisi siis myös vauvan vaipanvaihdot, kaatumiset, pystyssäpitämisen, kakkapesut, kaksivuotiaan jäähyllelaittamiset, pyykkikoneen täyttämisen ja käynnistämisen, pyykkien narulle laittamisen, pyykkien kaappiin laittamisen, lohduttamisen (kun päivän pipi numero 523 tulee tai harmitus numero 976), tiskikoneen täyttämisen ja tyhjentämisen, ruoanlaiton (sisältää puuron kertaa kaksi, välipala, kaksi lämmintä ruokaa ja usein vielä erikseen kaksivuotiaalle ja aikuisille ruoat), vauvan imettämiset, vauvan kiinteitten syöttämiset, kaksivuotiaan syöttämisen, lasten kaikkien lelujen siivoamisen heidän kanssaan (=puolestaan) ja kaikki miljoonat yritykset saada lapsi auttamaan edes vähän, "kasvatuskeskustelut", kynän jälkien siivoamisen seinästä, kakan ja vanukkaan ja ruoan pesemisen matosta ja seinästä ja lattiasta ja verhoista, takan sytyttämisen, puiden lisäämisen takkaan, pukemiset kertaa about 15, kaksivuotiaan potan tyhjentämiset, kynsien leikkaamisen ja hiusten harjaamisen, kakkaroskisten viemisen. Ja kaiken tämän päälle lasten kanssa pitäisi vielä koko ajan leikkiä. On huono äiti, jos ei anna kaikkea aikaansa lapsille. Sen lisäksi pitäisi pystyä huomioimaan miestä ja ottamaan omaa aikaa. Täh? Jokin tässä yhtälössä mättää. Kutsuvat ilmeisesti sitä kahta minuuttia joka keskeytyksen välissä omaksi ajaksi.

Eli olen lusmu kotiäiti, joten katselen vaan päivät pitkät telkkaria ja makoilen sohvalla. Vieläkö koronan jälkeen ajattelet niin? Ja kun sinä parin viikon jälkeen lähdet töihin, niin minulla tämä kaikki vain jatkuu vuodesta toiseen. Ja silti tämä on jotain, minkä olen itse valinnut ja jota - aina välillä - rakastan.

Mainos

3Comments

korona-aika

Täti kuoli eilen, minun 30-vuotissyntymäpäivänä

4/11/2020

Minun viimeinen elossa oleva tätini menehtyi eilen keuhkokuumeeseen. Eilen oli myös minun 30-vuotissyntymäpäiväni. Olen kirjoittanut tätä 30-vuotispostausta uudelleen ja uudelleen. Aloitin sen kirjoittamisen jo aikaa sitten. Valmistelen suurinta osaa postauksistani jo hyvissä ajoin etukäteen, mutta tätä olen muokannut ennätyksellisen monta kertaa. Tilanne on muuttunut jatkuvasti. Luonnoksissani en ajatellut, että juuri minun syntymäpäivä olisi se, josta jonkun läheisen kuolema muistettaisiin. Pitkäperjantai, mitäs muuta se voisikaan olla kuin kuoleman päivä.

Tässä vaiheessa olin versioni kanssa ennen eilistä. Minun piti julkaista tämä postaus siis eilen, syntymäpäivänäni, mutta eilen ei tuntunutkaan ihan siltä.

Torstaina 9.4.2020

Hyvää syntymäpäivää minulle. Vielä hetki sitten en olisi uskonut, että syntymäpäiväpostaukseni aihe olisi kuolema. Tädilläni on keuhkokuume. Hän on hengityskoneessa. Täti odotti ehkä vähän liian pitkään sairaalaan menoa, ettei saisi koronaa. Jollain tavalla ironista. Lääkäri on sanonut, että hän tulee luultavasti kuolemaan keuhkokuumeeseen. Sama kuolinsyy kuin noin 90 000 maailmassa mutta eri taudinaiheuttaja. Tädilläni ei ole testien mukaan koronavirusta.

Olen miettinyt kuolemaa paljon. Eniten pelkään omaa kuolemaani - sitä, että lapset jäisivät näin pieninä tänne ja minä lähtisin. Itse prosessikin toki pelottaa. Miltä se tuntuu? Miltä tuntuu jättää oma ruumis? Olen ollut tässä ruumiissa tänään 30 vuotta. Tai olin tietysti jo äidin mahassa omassa ruumiissani, mutta sanotaan, että olen ollut tänne maailmaan syntyneenä omassa ruumiissani 30 vuotta. Kuolemakin voi olla onnellinen asia, mutta kaksi pientä lasta taakse jätettävänä... Ei.

Minulla on ollut keuhkokuume kerran aiemmin. Röntgenissä näkyi tumma alue keuhkoissa. Sitä olen miettinyt. Sain siihen ensin yhden antibiootin ja sitten toisen. Toinen toimi. Koronaan ei ole antibiootteja. Olisinko kuollut ilman antibiootteja viimeksi? Ehkä.

Tästä tuli vähän erilainen syntymäpäiväpostaus kuin muutama kuukausi sitten odotin. En tajunnut vielä siinä vaiheessa, kun tauti oli jo Wuhanissa, että kuluisi vain muutama kuukausi ja se olisi täällä. Kirjoitin postauksen Wuhanilainen ystäväni pisti viestiä ymmärtämättä ollenkaan, mistä puhuin. Siinä vaiheessa vielä pyörittelin mielessäni 30-vuotissynttärien järjestämistä. En ole vuosiin juhlinut synttäreitä kunnolla. Olin ajatellut, että synttäripäiväksi menisimme kotikaupunkiini. Tekisin ehkä jotain kavereiden kanssa tai sitten ehkä myöhemmin, kesällä, menisimme kylpylään hemmotteluun tai vuokraisimme mökin ja menisimme sinne saunomaan. Olimme jo sopineet tulosta vanhempieni luokse. Eräs perheenjäsen täytti tällä viikolla 80 vuotta ja olimme pitkällä myös näiden juhlien suunnittelussa.

Kaikki suunnittelu oli turhaa. Kylpylät on kiinni. Ystäviä tai vanhempia perheenjäseniä ei saa tavata. Ketään ei missään tapauksessa saa kutsua kylään. Kenenkään luokse ei saa mennä kylään. Ja kaiken lisäksi minä en edes voisi lähteä ajamaan kotikaupunkiini. Uudenmaan rajat on suljettu. Minä, mies ja lapset asumme suljetun rajan sisäpuolella; suku yhtä siskoa lukuunottamatta ulkopuolella. Vastassa on poliisi ja armeija! Jos olisin sanonut tämän muutama kuukausi sitten, minulle olisi naurettu. Kysytty, että mistä ihmeestä puhun.

On epävarmaa, että voidaanko syntymäpäiviä juhlia edes kesällä. Entä jos juhlijoita ei enää ole? Puhuimme mieheni kanssa matkasta sitten, kun tämä kaikki on ohi. Puhuin elokuusta, johon mieheni totesi, että menee varmaan pitemmälle. Hän on oikeassa. Ehkä juhlin ensi vuonna 31. ikävuottani. Katsoin dokumentin espanja taudista. Se tuli takaisi kesän jälkeen. En tiedä, uskallammeko edes matkustaa, jos emme ole sairastaneet koronaa.

Tädilläni on ollut flunssan oireita jo pitkään, mutta en arvannut, että tilanne menisi näin pahaksi. Äiti kysyi, että lähdenkö hautajaisiin, jos hän kuolee?

Tänään: En tiedä hautajaisista. Oletan, että isoja hautajaisia ei voi tällaisena aikana järjestää. En tiedä paljon muustakaan. Elämä on jollain tavalla sekavaa. Olen tottunut suunnittelemaan, mutta korona on tehnyt suunnittelemisesta vaikeaa - ja osittain turhaa myös, mikä tuntuu toisaalta hyvältä. 40. suunnittelematon vuosikymmen.

Tätini meni muun perheen luokse. Häntä odotti taivaassa hänen miehensä, seitsemän sisarusta ja vanhemmat. Hänellä on kaikki hyvin. Mielessäni hän hymyilee edelleen omaa vänkää hymyään. Hänellä on hyvin samantyyppinen hymy kuin se, jonka kohtaan peilissä.

0Comments

äitiys

Osaavatko lapset koronan jälkeen vielä leikkiä toistensa kanssa?

4/06/2020

Ja mitä sille asialle voi tehdä? Minun kaksivuotias tyttäreni oli vasta leikkinyt ensimmäisiä leikkejään toisten lasten kanssa. Tällä tarkoitan ensimmäisiä leikkejä, joissa molemmat lapset olivat mukana, eikä vain sellaisia, joissa leikitään omaa leikkiä rinnakkain.

Miksi edes mietin tätä kysymystä? Eikö leikki tule lapsilla luontaisesti? Totta kai tulee. Tuleeko muiden lasten kanssa leikki myös luontaisesti, vaikka ei olisi siitä kokemusta? Tai vaikka siitä olisi pitkä tauko, kuten tulee tässä koronatapauksen kohdalla olemaan? Pitääkö vanhemman nyt leikkiä lapsen kanssa enemmän?

Totuuden sanoakseni erityisesti viimeisestä kysymyksestä olen huolissani. Isommissa perheissä lapsilla on tietysti edelleen sisarukset leikkikaverina, mutta meillä vauva ei paljon sosiaalista leikkiä leiki. Hän lähinnä vain kikattelee tai huutaa siskolleen, - niin ja vetää tukasta. Siskon pellavainen kikkaratukka on kovin viehättävä. Mutta siitä vetämistä ei voi oikein leikkimiseksi laskea. Joten, onko tämä koko leikkihomma siis kokonaan minun vastuullani? Pitääkö minun pitää yllä kaksivuotiaani kykyä leikkiä? Vastaus taitaa olla kyllä. Tosin en tiedä, meneekö kyky pois, vaikken tekisi niin. Tuskinpa, mutta parasta kai kuitenkin leikkiä.

Alla listasin lähteitä aiheesta. Lähteet vahvistavat käsitykseni sitä, että vanhemman tosiaan pitäisi leikkiä lapsen kanssa. Tämä ei liene yllätys kenellekään. Minun kysymykseni omalla kohdalla on lähinnä, että kuinka oma hermo kestää. Lapset ovat loputtomia kaivoja. Saattaisi olla eri asia, jos lapset nukkuisivat päiväunia tai nukkuisivat yöunia silleen, että aikuiselle jäisi aikaa ilman lapsia tai joku muu huolehtisi lapsista joskus. Mutta entä kun on kirjaimellisesti koko ajan lasten kanssa ja he vaativat koko ajan täyden huomion?

Minulla ja tyttärelläni on joitain juttuja, joista me molemmat tykkäämme ja joita tykkäämme tehdä yhdessä: Palapelit, kirjojen lukeminen, pyöräily, astianpesukoneen tyhjentäminen. Mutta sitten on ne miljoona muuta tekemistä ja leikkiä. Tytön lempileikki on järjestellä asioita uudelleen. Kerätä tavaroita tiettyihin paikkoihin ja järjestää k-a-i-k-k-i uudelleen. Ja minulla menee siihen hermot. Minun roolini tässä leikissä on lähinnä yrittää pysäyttää tämä jatkuva sotkeminen, estää tyttöä saamasta lisää sotkettavaa ja sitten lopulta siivoaminen.

Totuus on se, että leikin tyttömme kanssa tosi vähän. Olen hänen kanssaan KOKO ajan ja teen hänen kanssaan juttuja melkein koko ajan, mutta en varsinaisesti leiki hänen kanssaan kovinkaan usein. Ja tässä tarkoitan roolileikkiä tai vastaavaa. Ehkä korona-aika saa minutkin tsemppaamaan. Ja vastaus otsikon kysymykseen: Lapset osaavat koronan jälkeenkin vielä leikkiä toisten lasten kanssa, koska me pidämme heidän osaamistaan yllä leikkimällä heidän kanssaan.

Kuva & sivupolku: Mielenkiintoista oli kun juuri tuossa kuvan leikkipuistossa keskustelin erään toisen perheen kanssa, niin he sanoivat, että heidän poikansa kohdalla muutos tapahtui suunnilleen 2,5-vuotiaana. Tuolloin poika alkoi leikkiä muiden lasten kanssa. Olin huomaavinani myös meidän tytön kohdalla muutosta siinä. Meidän tytön uhmaikä muuten alkoi siinä jo 1,5 vuoden kohdalla suunnilleen, eikä vasta kaksivuotiaana. Salaliittoteoria! Kaikki viralliset tiedot heittävät puolella vuodella!

Lähteet

www.mll.fi/vanhemmille/lapsen-kasvu-ja-kehitys/2-3-v/2-3-vuotiaan-sosiaalinen-kehitys/

www.aivoliitto.fi/verraton/artikkelit/leikki-on-lapselle-toiminta-numero-yksi/

www.tehylehti.fi/fi/terveys/paljon-leikkineet-lapset-parjaavat-muita-paremmin-opinnoissaan-ja-tyoelamassa

0Comments

hieroja

Viimeksi, kun olin hierojalla, vuosin verta

4/03/2020

Selkäni on ollut taas viime aikoina kipeä ja jumissa. Mietin itsekseni, milloin viimeksi olen käynyt hierojalla. Mieleeni palaa vain yksi muisto. Sen oli pakko olla sinä päivänä! Tämä ei ole niitä muistoja, joita haluaisin muistella. Palaan tähän vain hetkeksi. Se oli heinäkuun eka viikko 2018. Muistaakseni päivä oli keskiviikko. Tässä kohtaa epäröin. En haluaisi palata niihin muistoihin. Kuitenkin haluan kertoa teille. Haluan olla vertaistukena teille, jotka olette kokeneet saman, yksi ääni muiden joukossa.

Keskenmeno oli jo alkanut. Edellisenä yönä oli alkanut vuotaa verta. Minulla oli hieroja varattu sille päivälle. En halunnut mennä hierojalle. Kaikki ahdisti. Tiesin totuuden. Vauva sisälläni oli kuollut. Verta tuli liian paljon. Halusin elätellä toivoa, että niin ei olisi. Menin hierojalle. Mieheni ja esikoinen jäivät ulkopuolelle touhuamaan. Minuun sattui. Pelko, ahdistus, en edes tiedä kaikkien niiden tunteitten nimiä. Toiveet tuntuivat kipeiltä. Entä jos toivoa olisi!

Luulen, että hieroja tunsi, että tässä oli jotain. Hänen oli pakko aistia se. Toisaalta väärä toivo esti minua itkemästä hysteerisesti. Vielä edellisenä päivänä olimme puhuneet vauvasta nimellä. Olimme olleet innoissamme tulevasta pienestä. Nyt kaikki vain sattui. Kukaan ei voi ymmärtää sitä, ellei ole kokenut. Siinä minä makasin hierojan pöydällä, vuosin verta sekä sydämestä että alapäästä. Tämän pitäisi olla hemmottelua. Halusin lähteä pois itkemään kaiken pois. Ehkä tämä ei ollut totta.

Kaikki oli ollut turhaa. Neuvolakäynnit; ultra, jossa sydän oli sykkinyt; nimi. Olimme mieheni kanssa päättäneet molemmat nimet lapselle, joka olisi poika. Niin meistä ne kolme kuukautta tuntui. Ja tuntuu edelleen. Meillä on pieni poika taivaassa.

Makaan tässä sängyllä kahden pienen tyttäreni välissä kirjoittamassa tätä tekstiä. En ole hyvä äiti esikoiselle. Ehkä poika on iloinen, ettei tarvinnut tulla tänne, jos kohtelu on tämä. Vauvalle olen hyvä äiti, mutta kaksivuotiaalle olen diktaattori. Hänen kanssaan otan yhteen hyvin hyvin hyvin monta kertaa päivässä. Kärsivällisyyteni on loppu jo aamulla. Saanko pitää pojan taivaassa, jos olen tällainen jo eläessäni?

Lopulta hieronta loppui. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin onnellinen, että se loppui nopeasti. Sen hetkinen perheeni odotti minua ulkopuolella. Nousin hierojan pöydältä. Maksoin hierojalle. Kävelimme hetken. Soitin terveyskeskukseen. Lähdimme ajamaan kohti toista operointipöytää ja ultraa, jonka tehnyt lääkäri ei koskaan antanut meidän katsoa kuvaa monitorissa.