Just tää hetki. Saanko vaan kirjoittaa? Haluan ikuistaa ne ajatukset, jotka pyörivät päässä, sillä juuri tätä hetkeä en tule enää koskaan elämään. Toissapäivänä kuntosalit menivät kiinni pariksi viikoksi. Ravintolat on kiinni. Take away sallittu. Tapaamme edelleen ystäviä viikoittain, muita kotiäitejä täältä Porvoosta. Puhuvat, että sekin kielletään. Tosin puhuvat pääosin pääkaupunkiseudusta. Eilen uutisoitiin, että Porvoossa oli epidemian synkimpiä päiviä. Tapauksia oli 11. Mikä tarkoittaa, että eilen joka 4600s porvoolainen sairastui koronaan. Pari viikkoa sitten ensimmäinen tuttuni kuoli koronaan Helsingissä. Samalla näinä päivinä pitäisi tulla täyteen miljoonan rokotetun suomalaisen raja. En tiedä, mitä sanoa.

Totuus on se, että olen lakannut pelkäämästä itseni puolesta jo ajat sitten. Jos kuolen niin kuolen, mutta tilastojen valossa se on epätodennäköistä Suomessa. Suomessa on todettuja koronatapauksia tällä hetkellä 78 106 (lähde 2.4.2021) ja alle kymmenen 30-39-vuotiasta on kuollut koronaan. Täytän 31 vuotta ensi viikolla. 

Otanko koko koronan liian kevyesti? En ota sitä lainkaan kevyesti. Minusta on hyvä, että kaikki ylimääräinen on jäissä hetken, kunnes suuremmassa riskissä olevat on saatu rokotettua. Samalla toivon, että ihmiset ajattelevat toistensa parasta ja myös ottavat sen koronarokotteen. En halua vältellä kaikkea ja kaikkia vuosia tästä eteenpäin. Tyttäreni rukoilee ja puhuu päivittäin siitä, että haluaisi HopLoppiin, Korkeasaareen, isovanhempien luokse, uimahalliin. Tähän elämään tottuu. Olen tottunut siihen ajatukseen, että koko elämä on tässä. Ajan päiväkodin, kaupan ja kodin väliä sekä käyn ystävien luona kerran viikossa. Teen töitä kuutena päivänä viikossa ja rämmin jatkuvasti tekemättömien kotitöiden suossa. Silloin tällöin teemme retken leikkipuistoon. Kotipihalla ja saunassa käymme usein.

Ja kyllä haluaisin nähdä, kuinka nuorempi tyttöni leikkii ensimmäistä kertaa nyt isompana sisäleikkipuistossa ja vanhempikin pääsee taas pitämään hauskaa. Mietin, missä vaiheessa hänen muistonsa sisäleikkipuistoista alkavat hämärtyä. Muistaako hän oikeasti vai onko siitä tullut vain mantra. Minä itse kaipaan uimista. No, kesä tulee. Toivottavasti päästöjen vähentäminen on vähentänyt sinilevää. Vaikea kuvitella, että uimarantoja Suomessa suljettaisiin. Minulla on ikävä ison maailman, valtamerien, rantoja. Siihen menee varmaan ainakin pari vuotta vielä. Olisi kiva päästä edes kylpylään!

Mutta samalla nämä puheet ovat puhetta vaan. Olen tottunut omaan pieneen kuplaani ja pärjään siinä kyllä. Kaikki unohtuu niin nopeasti. On helpointa ajatella, että kaikki poikkeamat on poissa laskuista. En ole edes googlettanut, että olisiko jotain mahdollisuuksia olemassa. Uutisissa näen kuvia ihmisistä laskettelurinteissä Lapissa. Ajatus tuntuu absurdilta. Suomessa on oikeasti alueita, joilla asuvat käyvät edelleen uimahallissa, kylpylöissä, perheenjäseniä tapaaamassa, perhejuhlissa, sisäleikkipuistoissa, lomalla, mökillä, museoissa jne. jne. Hämmästyn joka kerta, kun näen somessa tai uutisissa jotain näistä. "Ai niin, me emme kaikki eläkään omissa pikku kuplissamme." Olen monta kuukautta pysytellyt pääasiassa Porvoossa ja Sipoossa, ja käynyt pääkaupunkiseudulla noin kerran kuukaudessa. Senkin unohtaa. Se olikin niin lähellä, 25 minuuttia kesänopeuksilla

Siinä oli tämä hetken ajatukset.

Olen jo valmiiksi pahoillani tämän postauksen katkerasta sävystä. Toisaalta annan sävyn tulla läpi, koska veikkaan, että siellä ruudun takana on monta muuta, joilla on samanlaisia ajatuksia. Bear with me. Aloitin kirjoittamaan tätä postausta huhtikuussa. Korona oli pahimmillaan päällä. Olin neljän päivän päästä täyttämässä 30 vuotta. Olin jo pitkään unelmoinut siitä, että kun täytän 30, niin sitten teen jotain rentouttavaa ilman lapsia. Saunon mökillä tai käyn kylpylässä. Hierontaa tms. Jotain kavereitten kanssa ilman lapsia. Ensin lapset ja sitten vielä korona. 

No, tuolloin vanhempi tyttö ei ollut päiväkodissa eikä kerhossa. Ainut silloinen harrastukseni eli uimahalli oli kiinni. Tytön päiväkoti on helpottanut asioita, mutta samaistun kyllä siihen tilanteeseen nytkin. Uimahallihan on taas menossa kiinni ja sitä paitsi tuntuu, että olemme mieheni kanssa molemmat liian stressaantuneita siihen, että minä menisin sinne. Hänellä on koe tulossa jne. En tiedä. Yritämme edelleen kitkutella eteenpäin.

Mitä otsikon kysymykseen tulee. Molempien tyttöjen kohdalla en ole halunnut jättää heitä ihan pienenä kenenkään hoitoon ja kun ovat olleet isompia... No koko ajan tiedostan, että kaikkien ympärillänikin olevien tilanne on stressaava ja vaikea. Muutama ystävä on tarjonnut apua. Hoitaisivat meidän lapsia. Mutta toisaalta, mihin minä edes menisin? Yksin haluaisin mennä uimahalliin, johonkin saunomaan tai vaikka messuille, no korona. Mieheni kanssa haluaisin mennä katsomaan jotain urheilumatsia, elokuviin tai konserttiin, no korona. Entäs joku Kuusijärven sauna? No korona.

Samoja fiiliksiä?

Luulen, että minun ei pitäisi keskittyä negatiiviseen - siihen tunteeseen, että lasten jälkeen ei voi enää olla elämää. Negatiiviset ajatukset vain lisäävät sitä negatiivista kierrettä. Itsesääli on pahinta myrkkyä. Pitäisi keskittyä yrittämään nauttia nyt tästä elämänvaiheesta. Voihan olla, että olen elossa vielä siinäkin vaiheessa, kun lapset ovat isompia ja pystyvät olemaan yksin kotona - ja ehkä siinä vaiheessa sitten minullakin voi olla joku harrastus tai voin tehdä jotain omaa.

Sain käydä tällä viikolla ensimmäistä kertaa uimahallissa koronatauon jälkeen - yksin. En voinut olla muistelematta sitä iltaa, kun olin viimeksi ollut yksin uimahallissa. Se oli perjantai 13. maalikuuta 2020. Jo edellisen viikon uimahallikerralla muistan, kuinka olin miettinyt sitä kaikkea. Lähestyvää koronaa. Oli vain ajankysymys, koska se olisi täällä. Silloin 13. päivän tienoilla aloimme kuulla kaikuja siitä, että valtavasti ihmisiä Helsingissä oli sairastunut.

Astelin hieman pelokkaana sinä iltana uima-altaaseen. Juttelin saunassa siitä, että sauna, suihku ja pukuhuoneet olisivat ne vaaralliset paikat, ei uima-allas. Uima-altaassa oli muutenkin niin paljon klooria. En tänäkään päivänä tiedä, pitääkö se paikkaansa, mutta uin sillä kertaa ehkä hieman pystymmässä kuin normaalisti. Yritin olla pistämättä päätä veteen.

Saunassa naiset kertoivat, että Helsingissä kaikki uimahallit oli tänään suljettu. Jollain tavalla tiesin, mitä oli tulossa ja toisaalta minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka elämäni kääntyisi ympäri vain parissa päivässä. Se ilta oli viimeinen moneen kuukauteen, kun Porvoon uimahalli oli auki. Olin elänyt noin kaksi kuukautta harvinaista aikaa, jolloin mieheni oli joka viikko hoitanut lapsia, niin että minä saatoin käydä uimahallissa. Siihen se keskeytyi. Kaikki tuntui keskeytyvän siihen. Aloimme tuijottaa uutisia hullun lailla. Muutaman päivän sisällä sain myös useamman soiton. Puhelimessa kerrottiin sairastuneista ystävistä ja sukulaisista. Hetken aikaa tuntui selvältä, että nyt sitä mennään. Ei olisi mitään keinoa estää koronan tuloa. Mietin omaa kuolemaani ja lasten elämää sen jälkeen. En ymmärtänyt, että se, mihin muut sairastuivat, saattaisi kiertää minut. 

Saattaisi. Sitähän en vieläkään tiedä. Se korona-ajassa lienee pahinta. Kaikki on niin epävarmaa. Haluaisin koko koronasta jo eroon. Varmaan me kaikki olemme halunneet jo monta kuukautta. En haluaisi kirjoittaa tätä postausta, mutta tosiasiassa se on yksi niistä aiheista, jotka pyörivät päässäni, joten se on kirjoitettava ulos. Elämme post-koronaattista aikaa (kyllä, keksin sen sanan ihan itse ja siinä yhdistyy korona ja trauma), jolloin seuraamme päivittäin sairastuneiden lukuja ja odotamme, koska pitää sulkea koko yhteiskunta taas. Koska sitä taas mennään. Tavallaan taistelutahto sotii vastaan ja tavallaan tiedän, että ehkä vielä seuraava vuosikin elämää on skipattava, yksinkertaisesti skipattava. Eniten pelkään, että lasten jutut suljetaan, koska se oli korona-ajassa vaikeinta.

Ehkä välillä on hyväkin elää kieltäymyksessä. Unohtaa. En tiedä. Kunhan muistaa julkisilla paikoilla.

En tiedä, saako noita ajatuksia ajatella ääneen. Silti korona-aikaan ajatukset, tunteet, ovat olleet yllättäviä ja luulen, että niiden pitää antaa tulla - ja jossain vaiheessa (en tarkalleen tiedä missä) niistä on osattava päästää irti. Muistoja vain. Ei kuitenkaan vielä. Syksy lähestyy.

Olen odottanut tätä päivää maaliskuusta asti. 27. heinäkuuta piti olla se päivä, jolloin pitkä odotus olisi viimein ohi ja kaksivuotias (melkein kolme) aloittaisi kerhon. Ensin alkaisi kesäkerho, sitten muutaman vapaa päivän jälkeen päiväkerho ja päiväkoti. Saisin vihdoin tehtyä miljoona rästissä olevaa kotityötä ja oltua silloin tällöin rauhassa. Voisin antaa aikaa kotitöille, kohta yksivuotiaalle kullanmurulle ja blogille.

Lauantaina 25.7. se kuitenkin tapahtui. Tyttären nenästä alkoi valua räkää. Tiedän, lasten nenästä valuu usein räkää. Se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Korona-aikana se on kuitenkin katastrofi. Ei siksi, että olisin varsinaisesti huolissani itse koronasta. Tänään koronatartuntoja todettiin Suomessa viisi eli hieman alle joka miljoonannes suomalainen sairastui tänään koronaan. Toki tuossa luvussa on mukana vain todetut tartunnat. Oikeita tartuntoja voi olla hieman enemmän, mutta edelleen jos mietitään esimerkiksi montako syöpädiagnoosia tulee päivittäin, niin korona ei juuri tänään 27.7.2020 Suomessa ole ehkä se vakavin uhka. Tulevaisuudesta ei tiedä, mutta tänään tyttärelläni on mitä luultavimmin kesäflunssa.

Viime lauantaina alkoi nuha ja kuumetta oli 37,6 °C. Eilen ei ollut kuumetta. Nuoremmalla tytöllä nuha alkoi eilen illalla. Hänellä on pelkkä nuha. Vanhempi tyttö oli aiemmin aika väsynyt, mutta nuorempi ei ole muuta kuin nuhainen. Mikään tässä tarinassa ei olisi normaalina heinäkuisena maanantaina järin kuohuttavaa tai edes kertomisen arvoista. Lapset sairastavat ja niin se vain on. Normaalina kesämaanantaina, kerhon alkamispäivänä, olisin vienyt hieman nukaisen (melkein) kolmevuotiaani kerhoon ja todennut kysyttäessä, että tytön nenä vähän vuotaa, mutta välissä oli yksi kuumeeton päivä. Luultavasti en olisi maininnut kipeänä oloa. Olisin luultavasti joutunut hetken aikaa viipymään kerhossa räkäisen (melkein) yksivuotiaani kanssa ja kannustamaan räkäistä (melkein) kolmevuotiasta jäämään yksin kerhoon. Normaalina heinäkuun maanantaina joku lapsi olisi ehkä saattanut saada kesäflunssan tyttäreltäni mutta so what. Eihän siinä nyt mitään sen kummempaa olisi.

No, nyt ei ole normaali heinäkuu. Laitoin eilen illalla viestin kerhon ohjaajalle, että tyttäreni jäisi kotiin. Tänä aamuna tyttö on ollut, kuten tavallista, vauhdikas. Olimme monta tuntia ulkona ja tyttö leikki tavalliseen tapaan. Emme lähteneet leikkipuistoon. Emme pistäneet viestiä kavereille. Minä olin kahden villin tyttöni kanssa yksin kotona, koska he olivat räkäisiä.

Siitä asti, kun vanhemman tytön nenä lauantaina alkoi vuotaa, olen pohtinut samaa kysymystä: Pitäisikö meidän mennä koronatestiin? Ehkä tyttö voisi negatiivisen testin jälkeen mennä hieman räkäisenä kerhoon. Ehkä voisimme mennä lauantaina hieman räkäisten tyttöjen kanssa mieheni siskon häihin. Pyörittelin kysymystä mielessäni. Etsin soittoajat netistä käsiini ja etsin numeron valmiiksi sunnuntai-iltana, jotta voisin tänään heti aamusta varata ajan tytöille. Tänä aamuna pyörittelin kysymystä mielessäni. Näyttäisi siltä, että tytöt voivat oikein hyvin ja ainut ongelma oli vuotava paksu räkä. Eikö keltainen räkä ole bakteeritulehduksen eikä viruksen merkki? Sitten aloin miettiä sitä mahdollisuutta, että ehkä (melkein) kolmevuotiaan nenä vuotaisi koko viikon. Ehkä joutuisin taistelemaan neitieni kanssa kotona koko viikon. En ollut ollut koko kesänä heidän kanssaan kotona koko viikkoa! Olimme joka päivä jossain ja yleensä vähintään kaksi kertaa päivässä olimme jossain!

Tämä kauhukuva mielessäni painoin vihreää luuria. Sain takaisinsoittoajan. Lopussa oli kuitenkin vaihtoehto "peruuta soittoaika painamalla tähtinappia". Painoin nolostuksissani tähtinappia. Ehkä tunnin kuluttua pyyhin jälleen molempien tyttöjen nenät ja ajattelin kokonaista viikkoa kotona. Kokosin taas rohkeuteni ja soitin terveyskeskukseen uudestaan. Automaatti kertoi minulle, että minulla oli jo takaisinsoittoaika. (Tähtinapin jälkeen ei olisi saanut lopettaa puhelua heti.) Katsoin kelloa ja totesin, että se aika oli viisi minuuttia sitten. Välillä tarkistelin aina uutisia, ettei olisi mitään huhua uudesta aallosta, joka olisi levinnyt paikallisissa leikkipuistoissa tai pienten lasten keskuudessa. Mitään sellaista en näkynyt missään. Kesti vielä pari tuntia ja sitten sain soiton terveyskeskuksesta. Kerroin, että tyttöni olivat kipeitä ja mietin, että pitäisikö heidät testata koronan varalta. Nainen luurin toisessa päässä kysyi, kuinka vanhoja tyttäreni olivat. "11 kk ja 2 v. 11 kk". "Kaikki alle 12-vuotiaat testataan Helsingissä." Tämä oli yksityiskohta, jota en tiennyt. Nainen kertoi, että jos halusimme testiin, niin meidän pitäisi mennä uudelle lasten sairaalalle. Se tuntui vähän liioittelulta: Ei, me odotamme, kunnes tauti loppuu.


Voihan korona-aika! Nyt me sitten odottelemme rään valumisen loppumista ja mietimme, minä päivänä tyttö voisi mennä kerhoon tai voimmeko lähteä miehen siskon häihin lauantaina. Kaikista pahinta on muistikuvani lasteni aiemmista räkätaudeista. Rään tulon loppuminen on voinut viedä viikkoja. Siinähän sitä ollaan. Kuulen mielessäni muiden äitien ja kerhon ohjaajien kysymykset räästä.

Kuvat: Viime viikkoiselta Fazerin vierailulta, torstailta. Tuona päivänä oli satoi hieman. Kävimme myös Fazerin vierailukeskuksessa ja ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen eräässä Itä-Helsingin lempileikkipuistoistamme. Varsin epäilyttäviä seikkoja siis!

Tämä postaus on vain sarja ohimeneviä ajatuksia koronasta. Haluan sanoa ne nyt, koska luulen, että tämä hetki on jotain, minkä haluan myöhemmin muistaa ja toisaalta jotain, jonka saattaisin helposti unohtaa. Puhunko meidän kaikkien puolesta? Jaammeko ne tunteet ja ajatukset yhdessä yhtenä suurena massana? Jotain, mistä myös siinä koronabiisissä puhutaan. Joskus tuntuu, että media päättää liiaksi, mitä ajattelemme. Mitä itse ajattelet? Pistä kommenttia.

Koronatilanne Suomessa alkaa olla tällä erää tyyntynyt. Puoliaika? Vain ensimmäinen puoliaika. Helpotus tuntuu paljon paremmalta, jos se ei olisikaan puoliaika. Entä, jos se tulee marraskuussa takaisin? Olen kuullut ihmisten sanovan, että se oli siinä. Minun on vaikea uskoa. Rokote. Sitten se voisi olla siinä. Samoin kuin toinen synnytykseni. Ihmettelin, että joko se loppui. En ollut uskoa sitä. Vauva oli ulkona, mutta luulin synnytyksen jatkuvan!

Niinkö nopeasti Suomi jakautui mielissämme? Ajelimme kohti vanhaa rajaa. Se kaikki tuntui olevan niin etäistä, vaikka aikaa oli kulunut vain pari kuukautta. Samalla ymmärsin, että se raja, josta oli merkkinä vain sininen kyltti vaakunoineen, olisi sisälläni vielä pitkään. Ajan kuluessa miettisin, mikä raja se edes oli ollut. Miksi se raja kulkee mukanani? Sitten muistuttelisin itseäni, että sehän oli aikoinaan koronaraja. Raja, jonka sisällä minusta tuntui ensi kertaa, Suomessa, kahlitulta. Erilaiset kahleet kuin lasten ja pelon kanssa. Erilaiset. Poliisi ja armeija vastassa. Maassa, jonka sisällä olen ollut aina niin vapaa.

Meidän elämämme oli jo palannut hyvin lähelle normaalia. Menimme ravintolaan kaukana kotoa ja ymmärsin, että ehkä koronaeristys oli vieläkin tiukempi alueella, jossa koko tautia oli vain vähän. Ehkä se oli pelottavampi, jos ei tuntenut siitä selviytyjiä. Samassa ravintolassa valkohapsinen mies ja nainen pienen lapsen kanssa. Siinä vaiheessa minä nieleskelin kyyneleitä ja mietin: Kumpi on oikeasti tärkeämpää? Tämä elämä on hetki, jota tässä eletään. Se on vain pieni osa iankaikkisuutta, maailmankaikkeutta, elämää. Kuolema on vaihe, niin kuin kaikki muukin. Tilanvaihdos lopulta vain.

Luulen, että etenkin vanhemman polven huulilla. Me ja te. Jos tämä on elämää, niin onko kuolemalla niin väliä. Entä, jos haluan valita elää täysillä ja kuolla, jos se on Luojan tahto? Onko tämä sen arvoista? Me muut emme halua olla tappajia. Entä jos te saisitte elää elämäänne jonkin kuplan sisällä ja me eläisimme omaamme? Entä jos sen antaisi levitä meissä ja teidät eristettäisiin kokonaan? Ei, sitten teille ei olisi tarpeeksi hoitajia, kun he hoitaisivat meitä.

Vielä viimein ajatus. Ystäväni kertoi menevänsä erääseen terveydenhuollon yksikköön töihin, jossa oli ollut koronatapauksia, kuolemia. Mietin vanhainkoteja maailmalla, joihin vanhukset oli hylätty, kun hoitajille selvisi, mikä heillä oli. Tämä on jotain, mikä särkee sydämeni. Monella tavalla. Pelkäisen lasteni puolesta. Pelkäisin omieni puolesta. Jättäisinkö itse ne vanhukset sinne? Vastaus oli selvä joskus aiemmin. En tietenkään! Tekisin, mikä on oikein. Lasten jälkeen. No, lasten jälkeen on monta asiaa, josta en ole enää ihan varma. Toivottavasti tekisin edelleen oikein.

Luin hiljattain artikkelin Tsernobylistä. Siinä eräs vaimo kertoi, kuinka hänen miehensä oli mennyt sinne tuhon jälkeen. Hän oli ylpeä miehestään. Monien piti mennä takaisin. Monien piti mennä sinne vielä vuosia. Kuolla meidän muiden puolesta. Niin kuin sodassa. Hänen työtään. Saavat palkintonsa. Millä perusteella päätetään, kenen on mentävä? Mikä määrää ihmisen arvon? Ammatinvalintakysymyskö? Minusta tuli opettaja. Haha, pitempi korsi. Reilu peli. Ei ehkä ole, mutta ei sinne ketään ammattitaidotontakaan voi panna. Ja tiedättekö mitä: Korona näyttäisi jo nyt olevan pahempi kriisi kuin Tsernobyl koskaan oli. Meidän mielissämme se on aina sellainen mörkö. 

Ja mitä tulee koko koronaan: Haluaisin jo unohtaa. Ei, pitää muistaa. Pitää oppia.

www.unelma5.com/2019/10/toinen-synnytys-lapihuutojuttu.html

Minun piti kirjoittaa tänään siitä, kuinka kaikki ovat sairaita ja kuolemassa tai kuolleita. Onneksi päätin kuitenkin lueskella taas vähän teidän muiden blogeja ja vastaan tuli muitten bloggaajien bucketlistejä kesälle 2020. Aiheesta kirjoittaneet ainakin Murusia onnesta ja But I'm a Human not a Sandwich. Ilmianna oma bucketlistasi tämän postauksen kommenttiosioon! 

Totesin, että niinpä niin. Ehkä me ei nyt tarvita postausta kuolemasta. Nyt on aika keskittyä siihen, että yritetään tehdä tästä elämästä elämisen arvoista. Sitten jos kuolema tulee, niin eipä jää elämätön elämä harmittamaan. Tämän elämän tarkoitus on kuitenkin löytää onni ja kehittyä, joten ehkä on parempi yrittää kestämisen sijaan nauttia. Joskus tekee tiukkaa, mutta unelmat ja suunnitelmat tuovat helpotusta. Joten here we go.

1. Käydä Yyterissä rannalla ja rauhoittua siellä oikeasti

• Miksi? Rakastan merta. Siitä ei päästä yli eikä ympäri. Ja koska Storsand ja Kalajoki olisivat niin lähellä Vaasaa, ettei noissa kahdessa voisi käydä käymättä Vaasassa. Ja Vaasaan en halua mennä koronaa tartuttamaan. Yyteriläisistä viis! Ei kun. Vitsi vain. Rakastan teitäkin.

2. Käydä Muumimaailmassa

• Miksi? Koska meidän melkein kolmevuotias rakastaa Muumeja. Olemme puhuneet siitä jo ties kuinka pitkään. Jos ei Muumimaailma hahmoineen ole auki, niin olen kuullut, että siellä voi käydä katsomassa Muumitonta Muumimaailmaakin. Siis ilmaiseksi. Jollakin tavalla me vielä mennään sinne.

3. Viedä minun mies Naantalissa siihen paikkaan, jossa me hänen kanssa ensi kertaa tavattiin

• Miksi? Tämä on ollut minun bucketlistalla jo ihan yli kauan, mutta jos menemme Naantaliin Muumimaahan, niin onhan meidän pakko käydä uudestaan sillä paikalla.

4. Käydä ihan yksin, jollain naisten rannalla ja olla vaan ihan rennosti

• Miksi? Koska en ole ollut niin niin pitkään aikaan rauhassa. Luulen, ettei tämä toteudu, mutta olisi ihanaa, jos toteutuisi.

5. Ruskettua

• Miksi? Koska kaipaan rusketustani. Vauvakesinä tämä on tosi vaikeaa, kun vauvaa pitää koko ajan suojata auringolta. Että katsotaan, miten onnistuu. Ja pitäähän jonkun kuolla johonkin muuhunkin kuin koronaan. (Oletteko huomanneet, että nämä synkät ajat antavat tavallaan meille luvan laukoa vitsejä, joita normaalioloissa ei olisi soveliasta kertoa?)

6. Käydä uimassa!

• Miksi? Koska rakastan uimista. Miten tämä koko bucketlist tuntuu pyörivän koko ajan saman teeman ympärillä.

7. Syödä mustikkapirtelöitä ja jälkiuunileipiä

• Miksi? Koska ne ovat tyyliin ainoat terveelliset herkut, joista oikeasti tykkään. Haluaisin karsia liiasta syömisestä pois ja tyhjiötähän on täytettävä jollain, right?

8. Käydä Porvoon Vanhassa kaupungissa ottamassa kuvia

• Miksi? Eikö kaikki itseään kunnioittavat bloggarit käy siellä ottamassa kuvia? No joo, ennen koronaa kävin siellä niin usein, että nyt alkaa olla sitäkin paikkaa ikävä.

9. Käydä Imatralla

• Miksi? Tämä kohtaa lienee yllättävin. Mutta, tässä on pointti. Vuosien varrella olen matkustellut Suomea ristiin rastiin. Olen ajanut läpi tai viettänyt aikaa melkein jokaisessa Suomen kolkassa. On kuitenkin muutamia kuntia, joissa en ole vielä käynyt. En ole aivan varma, olenko käynyt Imatran kunnan alueella, mutta ainakaan kunnon kaupunkikierrosta en ole tehnyt. 2020 se tehdään. Onko teillä mitään kohdesuosituksia Imatralla?

10. Tehdä perhe onnelliseksi

• Miksi? Me olemme olleet niin tiukilla jo niin pitkän aikaa, että nyt tarvitaan tekoja, jotka tekevät meidät yksilöinä myös onnellisiksi. Eli ehkä yritän täyttää perheenjäsenten bucketlistit: Vauvan bucketlist on helppo. Hän haluaa olla meidän lähellä ja saada ruokaa. Kaksivuotias haluaa kavereita ja että me leikitään hänen kanssa ja että hän saa paljon huomiota meiltä. Kaksivuotias rakastaa leikkipuistoja ja hän kaipaa jo vaihtelua. Miehen bucketlistiä en tiedä. Hän ei ole samalla tavalla unelmoija tai suunnittelija kuin minä, mutta luulen tietäväni hänen bucketlistin ykköskohdan: Se, että saisi olla rauhassa.

Kuvat: Roihuvuoren kirsikkapuistosta eli Japanilaistyylisestä puutarhasta viime viikolta.

mmurusiaonnesta.blogspot.com/2020/05/summer-bucket-list-2020.html

Season 1, episode 2. Podcastia pääset kuuntelemaan täältä:

Blogipostaus aiheesta täällä. Tämä podcastjakso syntyi ajatusten pohjalta, jotka liittyvät koronatilanteeseen. Synnytyssairaaloissa on koronatilanteen aikana rajoitettu tukihenkilöiden pääsyä synnytykseen. Kun kuulin asiasta, mieleeni tuli välittömästä oma ensimmäinen synnytykseni. Muistan, kuinka kauhuissani olin, kun hoitaja jossain vaiheessa tuli sanomaan, että mieheni olisi varmasti parasta lähteä yöksi kotiin. Olimme sairaalassa Helsingissä, Naistenklinikalla, ja asumme Porvoossa. Tunti kotiin ja tunti takaisin. En ollut kestää koko tilannetta tuntikausien supistusten jälkeen edes mieheni kanssa. Ajatus siitä, että olisin ollut kokonaan yksin... En voi kuvitella sitä! Hoitajakin kävi minua kuitenkin vain muutaman tunnin välein katsomassa, mutta ei hän tokikaan jäänyt minun luokseni. Tarvitsin mieheni siihen jakamaan tuskan ja olemaan läsnä. Sellaista tuskaa ei kukaan halua käydä läpi yksin. Ehkä hoitaja vaistosi kauhuni. Mies sai jäädä.

Ajatus siitä, että tämän päivän ensisynnyttäjä, mitä minäkin silloin olin, on kokemassa sen kaiken pelon ja kivun yksin - hän käy kuolemanrajalla yksin. Ei ei ei. Jos miestä tai muuta tukihenkilöä ei päästetä synnytykseen, niin katsokaa, ettei äiti jää yksin. Toisen lapsen kohdalla tilanne oli toinen. Synnytyssairaalassa viettämäni aika ennen lapsen syntymää oli noin 22 tuntia lyhyempi kuin ensimmäisen synnytyksen kohdalla. Olisin teoriassa pärjännyt sen yksin, mutta totta kai oli ihanaa, että mieheni oli siellä minun kanssani. Kyllä hänen läsnäolonsa siinäkin synnytyksessä auttoi.

Ei jätetä äitejä yksin!

Kuva: Vanhaa laatua mutta lääketieteellisesti erittäin havainnollistava. Kädessä kanyyli, joka laitetaan joka tapauksessa varmuuden vuoksi selkäpuudutuksia annettaessa. Minä olin saanut ne jo aiemmin, koska kanyylin kautta tuli oksitosiinitippa, jolla synnytystä pyrittiin viemään eteenpäin. Punainen juttu alhaalla oikealla puolestaan on selkäpuudutusletku. Kuva melkein vuorokauden synnyttämisen jälkeen. Tyttö tuli vihdoin ulos.

Kaupallinen yhteistyö: JemmaDesign & Perhekupla

Koronakriisin keskellä puhutaan paljon kauniita sanoja pienyrittäjien tukemisesta.  Mutta oletko oikeasti valmis tukemaan pienyrittäjää? Myös oman taloutesi kustannuksella, maksamaan jostain enemmän kuin maksaisit isommassa yrityksessä? Tänä korona-aikana olen tietoisesti koittanut miettiä, kuinka voisin tukea niitä yrityksiä, joilla on nyt vaikeaa. Uskon, että enemmistö suomalaisia jakaa ajatuksen kanssani. Mutta mitä me olemme valmiit uhraamaan?

Meidän perheen rahatilanne on ollut jo pari vuotta aika heikoilla, mutta olen silti yrittänyt miettiä varsinkin sitä, että voisinko ostaa ne tuotteet/palvelut, mitä muutenkin ostan/käytän jostain suomalaisesta pienyrityksestä tai ainakin pienemmästä yrityksestä. Kävin mielessäni läpi yrityksiä, joita perheemme on korona-aikana "tukenut": Hesburger, paikallinen pizzeria, paikallinen grilli, paikallinen salaojia tekevä yritys, paikallinen parturi-kampaamo, K-Supermarket, S-market, Lidl, Ikea, Tokmanni ja Motonet. Tämä postaus ei ole minkään edellä mainitun mainos.


Toisin sanoen kun oikein pinnistän muistiani, niin olemme onnistuneet tukemaan useampaakin pienyrittäjää. Kuitenkin esimerkiksi ruokaostoksia on tosi vaikea tehdä pienyrittäjän liikkeessä. Käytännössä Suomessa on tosi vähän mahdollisuutta siihen, ainakin näin kaupungissa. Vain muutamia ruokatarvikkeita voi ostaa pienestä liikkeestä. On myös luontoasaastuttavaa ajaa pitkiä matkoja vain yhden tuotteen takia. Niin ja roskaruokaravintoloiden tukemisessa on se ongelma, että maha kasvaa (minulle on tullut n. 1,5 kg:n verran lisää korona-aikana). Roskaruoasta tulee vähän liikaa huonoja rasvoja, jotta kauhean usein voisi tukea. 

Yksi aloite/ehdotus asian suhteen tuli Perhekuplalta. Perhekupla on halunnut tukea pienyrittäjiä ja erityisesti naispienyrittäjiä. Perhekuplan bloggaajana edustan ja tuen perhekuplalaisia arvoja, ja tietysti olin heti innoissani ja valmis olemaan mukana yhteisissä projekteissa. Perhekuplan ylläpitäjä otti yhteyttä useampaan pienyrittäjään ja yksi vastaajista oli JemmaDesign.

JemmaDesign on pieni suomalainen, kangasalalainen, tekstiilialan yritys, joka suunnittelee ja myy ompelutuotteita, joista keskeinen tuote on lastenvaatteet. Muita tuotteita ovat muun muassa kauniit rusetit ja laukut. Viimeisimmäksi JemmaDesign on lanseerannut tyylikkäät kasvomaskinsa. Heti JemmaDesignin pakettia avatessani kävi selväksi, että nämä tuotteet eivät ole sekundaa. Saimme JemmaDesigniltä nämä kuvissa näkyvät kauniit housut. ne ovat tyylikkäät ja vaikuttavat varsin kestäviltä. Kuosit ovat erityisen kauniita. Olen kertonut tämän varmasti tässä blogissa ennenkin, ja kerron sen taas: Kukkakuosit ovat suuri heikkouteni! Tämän voi, valitettavasti, mieheni vahvistaa. Minulla on esimerkiksi hyvin hyvin hyvin monta kukkakuosista kaulahuivia, joita en tässä elämäntilanteessa edes käytä. Imettäessä perinteiset kaulahuivit ovat tiellä.

Pistän vielä tämän postauksen loppuun linkkejä, joitten kautta näin korona-aikana voisi ehkä saada ideoita pienyrittäjän tukemiseen. Eri toimijat ovat siis tehneet muun muassa listoja pienistä yrityksistä ja myyneet sivuillaan lahjakortteja näihin yrityksiin. Ja vielä pakko heittää haaste ensi viikolle. Tulevalla viikolla koitetaan kaikki miettiä yksi pienyrittäjää tukeva teko/ostos ja tehdä se!

JemmaDesign

Facebookissa

Instagramissa

Linkkejä pienyritysten löytämiseen 

www.yrittajat.fi/uutiset/623299-pienyrittajia-tukevia-verkkokauppoja-nousee-nyt-kuin-sienia-sateella-katso-lista#f81ec8e5

nearby.fi/

synergia.yrittajat.fi/

pelastetaankauppa.fi/

valitseviisaasti.fi/

Minun viimeinen elossa oleva tätini menehtyi eilen keuhkokuumeeseen. Eilen oli myös minun 30-vuotissyntymäpäiväni. Olen kirjoittanut tätä 30-vuotispostausta uudelleen ja uudelleen. Aloitin sen kirjoittamisen jo aikaa sitten. Valmistelen suurinta osaa postauksistani jo hyvissä ajoin etukäteen, mutta tätä olen muokannut ennätyksellisen monta kertaa. Tilanne on muuttunut jatkuvasti. Luonnoksissani en ajatellut, että juuri minun syntymäpäivä olisi se, josta jonkun läheisen kuolema muistettaisiin. Pitkäperjantai, mitäs muuta se voisikaan olla kuin kuoleman päivä.

Tässä vaiheessa olin versioni kanssa ennen eilistä. Minun piti julkaista tämä postaus siis eilen, syntymäpäivänäni, mutta eilen ei tuntunutkaan ihan siltä.

Torstaina 9.4.2020

Hyvää syntymäpäivää minulle. Vielä hetki sitten en olisi uskonut, että syntymäpäiväpostaukseni aihe olisi kuolema. Tädilläni on keuhkokuume. Hän on hengityskoneessa. Täti odotti ehkä vähän liian pitkään sairaalaan menoa, ettei saisi koronaa. Jollain tavalla ironista. Lääkäri on sanonut, että hän tulee luultavasti kuolemaan keuhkokuumeeseen. Sama kuolinsyy kuin noin 90 000 maailmassa mutta eri taudinaiheuttaja. Tädilläni ei ole testien mukaan koronavirusta.

Olen miettinyt kuolemaa paljon. Eniten pelkään omaa kuolemaani - sitä, että lapset jäisivät näin pieninä tänne ja minä lähtisin. Itse prosessikin toki pelottaa. Miltä se tuntuu? Miltä tuntuu jättää oma ruumis? Olen ollut tässä ruumiissa tänään 30 vuotta. Tai olin tietysti jo äidin mahassa omassa ruumiissani, mutta sanotaan, että olen ollut tänne maailmaan syntyneenä omassa ruumiissani 30 vuotta. Kuolemakin voi olla onnellinen asia, mutta kaksi pientä lasta taakse jätettävänä... Ei.

Minulla on ollut keuhkokuume kerran aiemmin. Röntgenissä näkyi tumma alue keuhkoissa. Sitä olen miettinyt. Sain siihen ensin yhden antibiootin ja sitten toisen. Toinen toimi. Koronaan ei ole antibiootteja. Olisinko kuollut ilman antibiootteja viimeksi? Ehkä.

Tästä tuli vähän erilainen syntymäpäiväpostaus kuin muutama kuukausi sitten odotin. En tajunnut vielä siinä vaiheessa, kun tauti oli jo Wuhanissa, että kuluisi vain muutama kuukausi ja se olisi täällä. Kirjoitin postauksen Wuhanilainen ystäväni pisti viestiä ymmärtämättä ollenkaan, mistä puhuin. Siinä vaiheessa vielä pyörittelin mielessäni 30-vuotissynttärien järjestämistä. En ole vuosiin juhlinut synttäreitä kunnolla. Olin ajatellut, että synttäripäiväksi menisimme kotikaupunkiini. Tekisin ehkä jotain kavereiden kanssa tai sitten ehkä myöhemmin, kesällä, menisimme kylpylään hemmotteluun tai vuokraisimme mökin ja menisimme sinne saunomaan. Olimme jo sopineet tulosta vanhempieni luokse. Eräs perheenjäsen täytti tällä viikolla 80 vuotta ja olimme pitkällä myös näiden juhlien suunnittelussa.

Kaikki suunnittelu oli turhaa. Kylpylät on kiinni. Ystäviä tai vanhempia perheenjäseniä ei saa tavata. Ketään ei missään tapauksessa saa kutsua kylään. Kenenkään luokse ei saa mennä kylään. Ja kaiken lisäksi minä en edes voisi lähteä ajamaan kotikaupunkiini. Uudenmaan rajat on suljettu. Minä, mies ja lapset asumme suljetun rajan sisäpuolella; suku yhtä siskoa lukuunottamatta ulkopuolella. Vastassa on poliisi ja armeija! Jos olisin sanonut tämän muutama kuukausi sitten, minulle olisi naurettu. Kysytty, että mistä ihmeestä puhun.

On epävarmaa, että voidaanko syntymäpäiviä juhlia edes kesällä. Entä jos juhlijoita ei enää ole? Puhuimme mieheni kanssa matkasta sitten, kun tämä kaikki on ohi. Puhuin elokuusta, johon mieheni totesi, että menee varmaan pitemmälle. Hän on oikeassa. Ehkä juhlin ensi vuonna 31. ikävuottani. Katsoin dokumentin espanja taudista. Se tuli takaisi kesän jälkeen. En tiedä, uskallammeko edes matkustaa, jos emme ole sairastaneet koronaa.

Tädilläni on ollut flunssan oireita jo pitkään, mutta en arvannut, että tilanne menisi näin pahaksi. Äiti kysyi, että lähdenkö hautajaisiin, jos hän kuolee?

Tänään: En tiedä hautajaisista. Oletan, että isoja hautajaisia ei voi tällaisena aikana järjestää. En tiedä paljon muustakaan. Elämä on jollain tavalla sekavaa. Olen tottunut suunnittelemaan, mutta korona on tehnyt suunnittelemisesta vaikeaa - ja osittain turhaa myös, mikä tuntuu toisaalta hyvältä. 40. suunnittelematon vuosikymmen.

Tätini meni muun perheen luokse. Häntä odotti taivaassa hänen miehensä, seitsemän sisarusta ja vanhemmat. Hänellä on kaikki hyvin. Mielessäni hän hymyilee edelleen omaa vänkää hymyään. Hänellä on hyvin samantyyppinen hymy kuin se, jonka kohtaan peilissä.

Vauvani on kipeä. Yksi asia tähän koronaan liittyen on naurettava. Ei sillä, että viruksessa itsessään mitään naurettavaa olisi. Mutta. Sen. Kanssa. Tulee. Harhaluuloiseksi. On aivan selvää, että tyttärelleni, 7-kuukautiselle vauvalle, on puhkeamassa hampaita tai hänellä on korvatulehdus tai jotain muuta hyvin arkipäiväistä. Hänellä on ollut useamman päivän kuumetta. Ei muita flunssan oireita. Muita flunssan oireita hänellä oli 1,5  viikkoa sitten. Lapsilla nousee usein kuume, kun hampaita puhkeaa. Se on normaalia. Korvatulehduksia tässä perheessä myös riittää. Pienet korvakäytävät. 

Kuvakaappaus: Terveyskirjasto (linkki artikkeliin postauksen lopussa)