Mietin itsekseni, että tämä koko korona-aika on niin outoa aikaa niin monella tavalla ja maailman on muuttunut niin paljon. Tuntuu, ettemme edes tajua, mitkä kaikki asiat ovat muuttuneet. Emme olisi ollenkaan edes ymmärtäneet osaa ilmiöistä ennen koronaa. Listasin tähän ajatuksia joinain hetkinä näitten koronakuukausien aikana. Samaistutko?

Maski tipahti. Minne se meni? Voi ei! Missä se nyt on? Paniikki, paniikki. Kaikki katsovat. Ei se nyt kaukana voi olla. (kirkonpenkissä)

Mitä ihmettä? Minne kännykän koronavilkkusovelluksen piste oli kadonnut? Onko se koko vilkku päällä? Toimiiko se? (seuraavana aamuna:) No mutta tuossahan se piste on! Miten se on tullut yön aikana takaisin?

Voinko mä nyt oikeasti mennä tonne apteekkiin? Apteekki ja terveyskeskus ovat vain terveille ihmisille. Ei saa tulla sairaana. What? Ennen molemmat olivat nimenomaan sairaille ihmisille. (Ärrällä apteekin ulkopuolella vatsavaivaisen tytön kanssa)

Maha on vähän sekaisin. Nyt se on sitten sitä koronaa. (laktoosi-intoleranssi vaan aktivoituu)

Miehen työparin veljellä oli korona. Nyt se on meillä myös. IIK! (ei ollut)

Tulisi jo koko korona niin siitäkin päästäisiin. Ei älä tulekaan. Toisaalta...

Jaa, ehkä heräisin seuraavana aamuna ja koko korona olisi poissa. Se olisi ollut vain paha uni. 

Olen valmistautunut sanomaan vielä enemmän hyvästejä kuin aiemmin. Niitä on ollut viime aikoina jo muutenkin niin monet.

Kaikki on hyvin kunhan eivät sulje päiväkoteja. Pliiiiiiis pliis pliis.

No nii ja siinä meni uimahalli. What's next? Nyt meiltä meni kuva, toivottavasti kohta menee äänikin. (terveiset vaan Voitto Liukkoselle sinne taivaaseen)

Näin kirjoitin eräälle ystävälle jokin aika sitten. Vuonna 2020 olen ollut kaksi kertaa jossain kavereitten kanssa ilman lapsia. Se on vähän ongelmallista sen kannalta, että osaisin olla enää ilman lapsia aikuisten ystävien seurassa. Uimahallin saunassa kyllä pärjään. Puhun mummoille lapsistani oikein sujuvasti.

Miten lapset sitten muuttavat minua ystävänä? En osaa olla hiljaa, jos pääsen jonkun aikuisen kanssa puhumaan. Olen niin innoissani siitä, että pääsen puhumaan aikuiselle, että kerron vaan omia juttujani enkä kuuntele. Ennen pidin itseäni hyvänä kuuntelijana. Nykyisin tiedän olevani surkea kuuntelija. Toinen asia, mikä on muuttunut, on, että puhun pelkästään lapsista. En keksi enää muita puheenaiheita. Yritin joskus oikein pinnistellä, etten puhuisi lapsista, mutta en pystynyt.

No, onko äitiys tehnyt minusta yhtään parempaa ystävää? Uskon, että se on myös näin, sillä yksi merkittävä asia on muuttunut. Epäonnistuttua maailman tärkeimmässä asiassa, minulta löytyy kyllä ymmärrystä melkein jokaiselle melkein minkä tahansa ongelman kanssa. Ymmärrän nyt niitä kaikkia äitejä, jotka menneinä vuosina kohtasin ja ehkä sitä edes tiedostamatta tuomitsin. Näin heidän tekevän virheitä enkä ymmärtänyt, että kerran tekisin ne samat virheet itse perässä. 

Luulin, että he eivät huomanneet virheitä tai olivat laiskoja tai ymmärtämättömiä, tietämättömiä. Ehkä he ymmärsivät tekevänsä ne virheet kuten minä nyt ymmärrän. Se kai siinä on pahinta, että tiedän tämän olevan huonoa kasvatusta, mutta olen liian väsynyt tehdäkseni asialle mitään. Olisi kai parempi tehdä ne virheet ymmärtämättömyydessä. Tuudittautuminenkin on pahasta.

Nämä on niitä postauksia, joissa kerron asiat liiankin rehellisesti ja yritän olla lukematta näitä ajatuksia jälkikäteen. Äitiyden jälkeen, ehjä, rikkinäinen ja paljas. Sitä ei voi piilottaa, sillä se on koko ajan siinä edessä toisen silmissä, mielessä, sydämessä. Olenko erilainen ystävä? Kyllä olen erilainen ystävä, koska äitiys on tehnyt minusta erin. Erilaisen erin. Käytän vanhaa tietoa uudella repaleisella minälläni. Muistot ovat edelleen vahvoja, myös muisto itsestä. Kaikki mennytkin uusien lasien läpi.

Ystävät, rakastan teitä edelleen, vaikka en osaa näyttää sitä enää samalla tavalla.

Kun olin perustamassa yritystäni, pistin pystyyn WhatsApp-ryhmän kavereilleni ja perheelleni, jossa kyselin nimiehdotuksia. Halusin, että nimi edustaa luonnonkosmetiikkaa mutta persoonallisesti. Syntyi Nature by Amppu. Lempinimeni on siis Amppu. Yhtenä hyvänä vaihtoehtona oli myös voideakka. Kunnes yksi ystävistäni antoi vinkin, että googlaa mitä löytyy. No sanotaanko, että sisältö oli sen mukaista, että nimiehdotus jäi ainoastaan ehdotukseksi.;)

Luulen, että ensimmäisen vauvan kohdalla se todella on niin, että vauvavuosi on hyvin hankala joka tapauksessa. Ensimmäisen kohdalla pitää kuitenkin ensimmäistä kertaa jättää kaikki taakse. Kuin jättäisi oman itsensä taakse. Yhtäkkiä ei pystykään tekemään päätöksiä hetken mielijohteesta. On yhtäkkiä kuin vankilassa kotona. Rakastaa vauvaa aivan valtavasti, mutta yhtäkkiä vauva vaatii kaiken. Vie kropan, vie yöunet, vie vapaa-ajan. Vie sinut.

Älkää loukkaantuko, sanon nyt rehellisen ajatukseni tähän liittyen. En tiedä, onko se totta, mutta tätä olen miettinyt. Ehkä vauvavuotta pidetään niin vaikeana osittain siksi, että nykyisin se saattaa olla se ainut vuosi joka vietetään lapsen kanssa kotona. Mututuntumalla sanoisin, että alkaa olla aika yleistä, että lapset ovat jo päiväkodissa sitten, kun tulee pahimmat uhmat jne. En ole nähnyt tästä tilastotietoa enkä kuullut muitten äitien ajatuksia tästä, että älkäämme vielä totena pitäkö.

Tein kyselyn Instagramiin: "Onko vauvavuosi ollut rankempi vai vuodet sen jälkeen?" Vastaus oli, että 41 % vastanneista koki vauvavuoden sen jälkeen tulevia vuosia vaikeampana ja 59 % koki sen jälkeen tulevat vuodet vauvavuotta vaikeampina. Kuten varmasti aiemmasta ymmärsit, niin minä olen itsekin sen 59 % kanssa samaa mieltä. Ehkä ajattelen, että se yhdistelmä kaksi pientä oli rankka - siinä vaiheessa, kun korona tuli ja kaikki toiminnat loppui, niin silloin kaksivuotiaan kannalta miltei mahdoton, mutta meillä on ollut kaksi varsin helppoa vauvaa. Ymmärrän hyvin, että jos vauvojen kanssa on vaikeaa, niin vauvavuosi voi olla tosi tosi vaikea.

Sain tähän liittyen joitain viestejä ja minulle välittyi niistä sellainen mielikuva, että jos lapsen uhmaikä on ollut vaikea tai jos lapsi on ollut erityisen vilkas, niin se on koettu rankaksi. Minusta meidän oman perheen kohdalla yksi iso juttu oli se, että vanhemmalta tytöltä jäi päiväunet niin kovin nuorena pois. Luulen, että hän oli 1 v 7 kk, kun alkoi ensimmäisiä kertoja jättää niitä pois ja tätä jatkui aikaan, jolloin hän oli noin 1 v ja 10 tai 11 kk. Päiväunet pitkittivät poikkeuksetta yöunia puoleen yöhön tai sen yli. Tässä vaiheessa meille oli siis syntymässä neiti numero kaksi. Päätin, että ennen toisen tytön syntymää me katkaisemme vanhemmat tytön päiväunet ja pistämme unirytmin kuosiin. En kestäisi muutaman tunnin yöunilla pitkään, jos pitäisi molempien tyttöjen kanssa kukkua. Ja tilannehan oli tietysti se, että en koskaan voisi nukkua kuitenkaan päiväunia, koska ainahan jompikumpi tyttö olisi hereillä eikä kumpikaan olisi pärjännyt hereillä ilman minua. Ei pärjää muuten edelleenkään. Vanhempi tyttö varmaan pärjäisi, jos malttaisi katsoa ohjelmia, mutta ei yleensä malta. Ei, yöllä uni oli saatava. Niinpä tyttö ei ole enää sen jälkeen, kun täytti kaksi nukkunut päiväunia. Joskus sairaana muutaman kerran.

Tilanne on muuten edelleen sen suhteen sama, että yritän aina pitää häntä automatkoilla jne. hereillä, koska jos hän nukahtaa päivällä niin se on aina katastrofi. Se on yleensä 1-3 tuntia minun omasta ajasta (=kaikki oma aika) pois. Siksi teen aina kaikkeni, ettei hän nukahtaisi. Päiväkodissa oli kerran päässyt nukahtamaan. Huomasin sen siitä, etten millään saanut tyttöä illalla ajoissa nukkumaan. Tietysti kysyin heiltä siitä eivätkä ole päästäneet häntä sen jälkeen nukahtamaan. Luulen, että tämäkin on yksi asia, että jos perheessä lapsi nukkuu päivällä ja yöllä, niin se saattaa tuoda sitten vauvavuotta seuraaviinkin vuosiin väljyyttä myös päiväsaikaan. En tiedä, onko se niin.

Mutta tosiaan meidän tyttöjen kohdalla 1,5-vuotiaaksi asti on ollut helppoa. Paitsi ekan kohdalla juuri se psykologinen muutos, mikä siinä vauvavuoden aikana tapahtuu. Vapauden menettäminen ja sen näkeminen, että puolison vapaus jatkuu. Se oli aluksi aika rankkaa. "Ai sä jatkat elämää niin kuin mikään ei olisi muuttunut. Ja mun elämä loppui kokonaan." Mutta minusta vaikuttaa, että miehet vaan syttyvät jälkijunassa näihin asioihin. Tämä nimittäin ainakin meidän perheessä vaikuttaa tasaantuneen. Ja minusta itsestäni tuntuu, että nyt kolmen äitivuoden jälkeen voin sanoa, että olen alkanut tottua siihen vapaudenmenetykseen. Jotenkin oma mieli täytyy vain muuttua. Nyt eletään lasten ehdoilla ja yritetään siinä tiukassa kolossa, jonka lapset jättävät omille valinnoille, tehdä niitä sitten ja nauttia siitä. 

Okei pakko sanoa vielä teille, jotka vedette sitä aivan ensimmäistä vauvavuotta: Kukaan ei ole vielä oikein ymmärtänyt, että sinusta on tullut äiti. Pyydä heitä pitämään vauvasta huolta esim. silloin, kun vauva nukkuu. Sinun on tärkeä pystyä pitämään edes jostain omasta kiinni myös. Vauva tuntuu vievän kaiken, mutta itse asiassa elämä jatkuu ja sen pitää jatkua. Elä vauvakuplassa mutta tee pieniä turvallisia retkiä aina välillä sen ulkopuolelle. Eräs ystäväni kertoi minulle vaikeuksistaan ensimmäisen vauvansa kanssa. Hän kertoi, että nyt vihdoin oli päässyt käymään harrastuksessaan. Lainaan hänen sanojaan: "Tuntui ihan ihmiseltä taas." Hän kertoi saman, jonka minä itsekin olin huomannut. Sukulaiset ja ystävät tai mies eivät oikein ensimmäisen vauvan kohdalla tajua, että äiti tarvitsisi apua. Varsinkin tuore äiti tarvitsee kaikista eniten tukea.

Niin ja tuoreelle äidille vielä: Hae vertaistukiryhmiä, kerhoja, jumppia jne. Ne olivat ainakin meillä varmasti se, mikä ratkaisi tilanteen lopulta parempaan suuntaan. Siellä muut äidit osasivat sanoa juuri ne sanat, jotka minun piti kuulla. Kävin ensimmäisenä vauvavuonna vauvatanssissa, vauvajumpassa seurakunnan kerhossa ja MLL:n järjestämässä uusien vauvojen ryhmässä.