Hän nukkui yöt hyvin ja kai niin voisi sanoa edelleenkin. Kaikki meni suunnilleen käsikirjan mukaan. Niihin aikoihin, kun hän alkoi liikkua enemmän, hän alkoi myös heräillä öisin. Hän oli aina hyvä syömään äidinmaitoa, mutta muun ruoan suhteen... no, tilanne on ollut vaihteleva.


Vauvavuodessa vaikeinta oli varmasti se, miten vauvan tulo vaikutti avioliittoon. Välillä olisin kaivannut taukoa, sitä kliseistä omaa aikaa. Mieheni ei ymmärtänyt sitä ollenkaan. Hänestä minun oma aikani oli sitä vauvan kanssa vietettyä aikaa. Hän ei ymmärtänyt, mikä ero oli hänen omalla ajallaan ilman vauvaa ja minun omalla ajallani vauvan kanssa. TV:ssä tänä syksynä kuultua: "Vaikeata on, kun toinen menee. Se muistuttaa siitä, ettei itse pääse." (Toisenlaiset teiniäidit) Tuo se ajatus ainakin oli. No minun mieheni ei ole teini-isä enkä minä suinkaan ole teiniäiti. Meidän omat menomme ovat hyvin paljon arkisempia. Mieheni tykkää katsoa YouTube-videoita rauhassa ja pelata tabletillaan. Hän tykkäisi myös urheilla. Minä tykkäisin myös urheilla. Olisi kiva käydä joskus vaikka pyöräilemässä. Olisi kiva, että voisi valita. Minusta olisi kiva käydä vessassa rauhassa tai suihkussa tai syödä rauhassa tai juoda ilman, että pikku kädet vetävät lasia koko ajan minusta poispäin. Olla olematta yötä-päivää hälytystilassa. Olla hetken ilman, että kaikki koko ajan keskeytyisi.

Päällisin puolin pidin vauvavuodesta tosi paljon. Tosin edellä mainitut seikat aiheuttivat alavireisyyttä kerran jos toisenkin. Jollain tavalla se on tasaantunut nyt. Minulla ei edelleenkään ole juuri ollenkaan omaa aikaa, mutta olen hyväksynyt kohtaloni ja paljon auttaa jo se, että mieheni tuntuu ymmärtäneen, mitä tarkoitan. Moni on sanonut minulle, että miehillä nämä jutut kestää kauemmin: sopeutuminen muutoksiin. Ovat neuvoneet, ettei minun kannata painostaa liikaa. Ehkä se on niin

Follow my blog with Bloglovin

Ikä
28 v.

Sukupuoli
Nainen

Lempiväri
Sininen

Lempieläin
Koira

Montako koneellista pyykkiä päivässä?
Kerään yleensä pyykkejä aina useamman päivän ja pesen kerralla paljon. Määrällisesti ehkä vastaisi yhtä koneellista päivässä.

Montako astianpesukoneellista?
Noin yksi koneellinen päivässä.

Sisustustyyli
Skandinaavinen-plus-miinus
Värit: valkoinen, harmaa, vaaleanpunainen, vihreä, sininen ja ruskea. Inhokkivärit: oranssi ja lila.

Mikä inspiroi?
Kaunis ympäristö, kauniit asiat. Aikatauluttaminen, elämän järjesteleminen ja vapaus.

Mikä saa rentoutumaan?
Sauna, meri, luonto, tieto tehdyistä töistä, käsillä tehtävä työ, sisustuslehtien lukeminen

Arvokkainta
Usko, perhe

Lempiruoka ja -juoma
Nykyisin tykkään ihan liian monesta ruoasta. Juoma on appelsiinimehu. Lempiherkku on suklaa - yllätys.

Unelma-ammatti lapsena
Kotiäiti

Nyt
Sama

Haluaisin oppia
Kärsivällisyyttä, nöyryyttä

Kun kukaan ei näe
(Höpsäntuun päiväuniaika) keräilen itseäni, syön, teen hommia taustalla sisustus- tai perhesarja tai nukun

Olin odottanut lasta piiitkäään. Työkaverit kyselivät, että jännitinkö synnytystä. Vastasin kyselyihin, että kun kaikki muutkin ovat selvinneet, niin kai minäkin selviän. Ajattelin olevani vahva ja kestäväni kipua hyvin. No tässä kertomus siitä, mitä tapahtui.

Neuvolassa oli kesällä sijainen. Hän ei ilmeisesti ollut varma, milloin yliaikaiskontrolliin pitäisi mennä. Sanoi pari viikkoa. Kyselin sairaalasta aikaa, kun rv oli 41+4. Sanoivat, että pitäisi tulla saman tien.

Lähtiessäni mietin, että pitäisikö laittaa pesukone pyörimään ja että pitäisikö ottaa vaihtovaatteita mukaan. En laittanut konetta päälle enkä ottanut sairaalakassia mukaan. Yritin loppuun asti saada synnytystä käynnistymään itsestään. Kävelin neljä kilometriä sairaalaan.

Minut laitettiin käyrille. Ennen synnytystä en tiennyt edes, millainen se käyrälaite on. En tiennyt mistään mitään. Lapsivettä ei juurikaan ollut ja vauvan syke oli miltei koko ajan 170. Vauvan maha oli myös suhteessa liian suuri. Sanoivat, että lähtisin naistenklinikalle - mahdollisimman lähelle lastenklinikkaa. Minulle tilattiin taksi. Ennen taksin tuloa pistin miehelleni viestin, että nyt on aika lähteä töistä. Sitten soitin äitille.

Vasta istuessani taksiin tajusin, että se oli nyt tässä. Paluuta takaisin ei ollut. Kipu oli tulossa. Halusin vain itkeä, mutten kehdannut. Toivoin, että taksikuski olisi rupatellut mukavia. Olisin halunnut unohtaa, mitä oli tulossa. No hän ei ollut juttumiehiä.

Taksi ja mieheni olivat suunnilleen yhtä aikaa sairaalan pihassa. Meidät ohjattiin pieneen huoneeseen, jossa minut laitettiin taas käyrille. Tämä oli ilmeisesti päivystys. Totuus on se, että koko ajan minua pissatti enkä kehdannut livahtaa vessaan. Lääkäri tuli laittamaan ballongin noin klo 14.00. Kipu alkoi kuin veitsellä leikaten. Se oli heti kovaa kipua, joka tuli siinä vaiheessa noin 10 minuutin välein. Olimme siinä pikku huoneessa noin 45 minuuttia ja sitten vedet levahtuvat ympäriinsä. Luulimme hetken, että se oli lapsivesi. Kipu loppui yhtä veitsellä leikaten kuin oli alkanutkin. Aika nopeasti tietoisuus iski. Se ei ollut lapsivesi. Se oli ballonki. Olisipa ollut lapsivesi.

Minut vietiin seuraavaan paikkaan: käynnistysosastolle. Muuta nimeä en sille tiedä. Kello oli noin 16.00. Siellä laitettiin uusi ballonki ja se viiltävä kipu alkoi taas. Ensin se tuli 10 minuutin välein, mutta aika nopeasti välit lyhenivät. Yritin kävellä ja pitää ääntä jne. Kului muutama tunti. Kävin vessassa ja ballonki liukui samalla pois. Kipu jatkui. En muista, missä vaiheessa supistukset alkoivat olla muutaman minuutin välein, mutta sitäkin vaihetta kesti monia tunteja. Sitten hoitajat tulivat sanomaan, että minun miehen pitäisi varmaan lähteä pian kotiin. Olin ihan paniikissa. Kipu oli kovaa. En kestäisi sitä yksin. En halunnut synnyttää yksin. Kotiin oli 45 minuutin matka suuntaansa. He sanoivat, että katsotaan nyt, että oliko huoneeseen muita tulijoita. Jos ei, niin hän voisi jäädä. Lääkäri oli armollinen käydessään. Hän sanoi, että jos yöllä vapautuisi paikkoja synnytyssalista, niin saattaisimme päästä sinne ja siellä mieheni saisi olla yölläkin.

Jossain vaiheessa kysyin hoitajalta, että voiko kivulle tehdä mitään. Hän sanoi, että voin ottaa panadolin, mutta se ei auta. Otin panadolin ja hän oli oikeassa: Se ei auttanut. Kipua oli jatkunut 10 tuntia, kun noin kello 00.00 pääsimme synnytyssaliin. Mikään ei muuttunut muuten, mutta siellä kätilö antoi ensimmäisen kerran käyrälaitteen ilman johtoa. Pääsin lämpimään suihkuun. Se helpotti hieman.

Kalvot puhkaistiin kello 02.37. Se ei muuttanut mitään. Jossain vaiheessa kätilö sanoi, että minun pitäisi hengittää supistuksen aikana. Olin pidättänyt hengitystä joka supistuksen aikana ehkä 15 tuntia. En tiennyt synnytyksestä yhtään mitään.

No jossain toisessa vaiheessa yön aikana (aikamääreet ovat kadonneet muististani jo ajat sitten) kipu alkoi käydä kestämättömäksi. Se oli ollut niin kovaa niin säännöllistä niin jatkuvaa niin pitkään, että minusta tuntui, että kuolen kipuun. Kätilöä ei ollut näkynyt pitkään aikaan. Mieheni soitti kelloa. Joku huuteli ovelta, että kätilöni oli toisessa synnytyksessä. Hän kysyi, että olinko koittanut ilokaasua. Sitten hän tuli huoneeseen antoi maskin ja sanoi, että hengitä tuota, kun supistus tulee. Aluksi otin maskin välillä pois, mutta aina, kun tein sen, kipu yltyi niin kovaksi, että lopulta makasin siinä maski naamalla koko ajan. Ehdin olla siinä noin 45 minuuttia, kun kätilö tuli. Hän näki heti, mikä tilanne oli ja otti topakasti maskin pois.
Olin unessa tai harhassa. Kaikki oli jossain kaukana. Tiesin pikemmin kuin kuulin tai näin, mitä tapahtui. Kaikki oli sumeaa ja vaimeaa. Ja sitten kipu tuli takaisin. Huusin ensi kertaa myös kätilön kuullen. Hän sanoi, että tuo ei auta. Hän näki, että kipu oli liikaa. Hän tilasi kiireellisenä epiduraalin. Kun lääkäri tuli, kätilö nosti minut istumaan ja kipu oli joka supistuksella liikaa. Hän sanoi, että minun pitää pysyä paikoillani. Tunsin, kuinka lääkäri kaivoi neulaa oikeaan paikkaan. Se kesti monen supistuksen ajan. Hän keskeytti aina, kun supistus tuli. Minun piti pysyä paikoillani. Olin edelleen kaasussa ja pelkäsin, etten pystyisi kontrolloimaan itseäni.  Käytin kaikki tahdonvoimani ja hoin itselleni, että neula on selkäytimessä. Halvaannun, jos en saa kontrolloitua itseäni (en tiedä, onko se totta, mutta sitä pelkäsin). Se aika tuntui ikuisuudelta.

Lopulta lääkäri sai neulan oikeaan paikkaan ja he laittoivat aineen sisään. Katsoin kelloa ja laskin supistuksia. En muista enää, kysyinkö kuinka kauan kipua on jäljellä ennen kuin lääke alkaa vaikuttaa, mutta sain jostain sellaisen mielikuvan, että pitäisi kestää vielä 45 minuuttia ja sitten helpottaa. Kello oli jotain puoli silloin. Luultavasti 9.30 tai 10.30. Sammuin tosi nopeasti.

Ja sitten en oikein muista, mitä tapahtui. Muistan, että minua alkoi ponnistuttaa jo ennen kuin kätilö tuli ja pissasin sängylle. Virallisesti ponnistusvaihe alkoi kello 12.35. Tämä vaihe oli ehdottomasti lempivaiheeni koko synnytyksessä. Ponnistaminen tuntui lievittävän kipua. Synnytys oli kuitenkin kestänyt jo miltei 23 tuntia ja kova kipu oli jättänyt jälkensä. Minua pelotti jokainen supistus ja voimani olivat lopussa. Ihan loppu ei sattunut enää. Lapsi syntyi kello 13.47 noin vuorokauden kuluttua synnytyksen alkamisesta.

Tämä on aihe, josta haluan ehdottomasti kirjoittaa. Minusta on tärkeää, että kokemuksia kerrotaan ja niitä voidaan jakaa. Kommentoikaa siis.

Tiesin olevani raskaana jo siinä vaiheessa, kun viiva oli hyvin haalea. Kuukautiset olivat pari viikkoa myöhässä. Tein testin uudestaan parin vuorokauden jälkeen. Viiva oli edelleen haalea. Ja uudestaan ja sama toistui. Ja vielä kerran. Neljännellä kerralla viiva oli selvä, mutta ei vieläkään yhtä selvä kuin ensimmäisen raskauden kohdalla. HCG:n olisi pitänyt nousta. Aavistin, mitä on tulossa.

Mietin, että ilmoitanko neuvolaan, vaikka menee varmaan kesken. Samaa ajattelin jokaisen kohdalla, jolle raskaudesta kerroin. Neuvolassa tehtiin ultra ja sydän sykki. Aloin toivoa. Pieni oli elossa. Vakuuttelin itselleni, että aavistukseni oli väärä. Olin hyvin väsynyt - paljon väsyneempi kuin esikoisen kohdalla. Aika kului ja aloimme kutsua lasta, jonka uskoimme olevan poika, nimellä. Eräänä päivänä mieheni tuli suihkusta ja ilmoitti keksineensä vauvalle toisen nimen.

Merkitsin raskausviikot kalenteriin synnytykseen asti suunnilleen viikolla 11. Ajattelin, että nyt ollaan jo tosi lähellä kolmen ensimmäisen kolmanneksen loppua. Ehkä saisimme tosiaan pitää vauvan. Sitten tuli ensimmäisen kolmanneksen viimeinen viikko. Ajattelin, että pahin on ohi.

Heräsin yöllä ja huomasin nukahtaneeni sohvalle. Telkkari oli edelleen päällä. Menin vessaan ja näin housuissa pienen tipan verta. Säikähdin. Tiesin heti, mitä se tarkoitti, mutta sanoin itselleni, että ehkä se tuli limakalvoista. Sanoin saman myös miehelleni ja pyysin katsomaan alapäähän. Sanoin, että arvelin sen olevan keskenmeno. Hän ei uskonut minua vaan käski nukkumaan. Minä halusin huutaa. Googletin asiaa aikani ja totesin, että kai on parasta vain nukkua. Sisälläni minä tiesin kyllä.

Seuraavana aamuna verta oli edelleen vain pieni laikku. Päivä kului. Teimme normaaleja asioita. Oli pientä kuukautisten tyyppistä kipua. Minä seurasin levottomana veren tuloa. Lähdimme kävelylenkille. Tunsin, että nyt sitä on enemmän. Tarkistin. Veri oli kirkasta. Siinä se oli. Olin lukenut tarpeeksi keskenmenojuttuja tietääkseni.

Lähdimme terveyskeskukseen. Ottivat meidät (ihme kyllä) sisään ja pääsin ultraan. Sitä odotellessani tiesin, mitä oli tulossa, mutta yritin vielä pinnistellä optimismini kanssa. Aika kului hyvin hitaasti. Lopulta lääkäri totesi: "Nyt näyttää huonolta." Aloin itkeä. Kolme kuukautta toiveita (ja epävarmuutta) oli ohi. Lapsi oli kuollut pari viikkoa aiemmin. Meille varattiin aika sairaalasta seuraavaksi aamuksi. Toivoin, että lapsi tulisi ennen sitä.

Lähdimme kotiin kaupan kautta. Olin hyvin kiinni tässä hetkessä. Siteitä täytyi käydä ostamassa. Pääsimme kotiin ja pikku hiljaa kipu koveni. Kiinnitin huomiota siihen, että kipu ei ollut jatkuvaa, vaan se meni välillä pois. Aloin kellottaa supistuksia ja totesin, että niitä tuli parin minuutin välein. Pikku hiljaa kipu oli yhtä kovaa kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset kestivät yhteensä noin kaksi tuntia. Yritin hengittää ja kävellä jne. Tein samoja asioita kuin esikoisen kohdalla, mutta oli omituista tehdä niitä ilman valtavaa mahaa.

Sitten tapahtui jotain aivan uutta. Esikoinen oli käynnistetty osittain lapsiveden vähyyden takia eikä minulla ollut lapsivedestä tai sen menosta mitään kokemusta. Nyt se vain humahti yhdellä kovalla supistuksella housuihini. Ehdimme kylpyhuoneeseen ennen seuraavaa supistusta, joka toi pienen ihmisenalun ulos. Noin tunnin päästä jälleen supistuksella tuli istukka. Se oli iso itse sikiön kokoon nähden. Jälkivuoto kesti monta viikkoa.

Hämmästyin eniten sitä, että kaikki muistutti hyvin paljon synnytystä. Luulin, että varhaiset keskenmenot tulevat aina nukkuessa - niin kuin elokuvissa. En tajunnut, että pienikin alkio/sikiö on synnytettävä. Luulin, että lapsivesi menee niin kuin elokuvissa, että se vaan tulee jossain yhtäkkiä. En tajunnut, että sen menoa edeltävät supistukset.

Näin usean kuukauden jälkeen tapahtumat ovat edelleen selkeinä ja kipeinä muistissa. Lapsi oli ainutkertainen ja erityisesti se mietityttää, että voisimmeko antaa uudelle lapselle saman nimen, millä kutsuimme tätä lasta. Lapsi ei ole kuitenkaan sama.

Tarina on aika henkilökohtainen, mutta halusin jakaa sen silti, jos se auttaisi jotakuta. Kommentoikaa ihmeessä.

Vauvavuosi oli ja meni. Minulla on pieni tyttö ja paljon bloggausvelkaa rästissä. Unelma #5 on heikoimmassa jamassa, mutta muut unelmat on saavutettu ja on aika nauttia.

Totuus on kuitenkin, että vaikka elän elämää, josta aina uneksin, niin haasteita on paljon. Meillä on vilkas pikku neiti ja miltei läkähdyn kaikkeen. Nykyään neiti kiukuttelee ja alkaa huutaa pienimmästäkin asiasta. Näin ei ollut ennen, joten elättelen toiveita paluusta aiempaan käyttäytymismalliin. Höpsäntuulla (=minun käyttämä lempinimi) on kova ja kirkas ääni. Ihmiset huomattelevat siitä päivittäin. Minua nolottaa. Toisinaan jatkuva kiukuttelu ajaa minut hulluuden kuilun tietämille.

Lääkkeitä tähän kaikkeen hulluuteen kuitenkin on. Emyn vinkit pikkumurujen vanhemmille:

    1. Älä jää kotiin. Käy leikkipuistoissa ja avoimissa tapahtumissa.
    2. Keksi asioita, joissa lapsi voi "auttaa" (ainakin tuntea auttavansa).
    3. Keksi inspiroivaa tekemistä ja aikatauluta. Ja sitten poikkea aikataulusta.
    4. Älä ole idiootti. Nauti, älä äyski.

Vauvojen ja taaperoiden aikatauluista olen löytänyt monta hyvää esimerkkiä netistä. Joskus yliopistossa proffa piirsi taululle kuvion ja sen päälle ympyrän. Osa kuviosta jäi ympyrän ulkopuolelle. Hän sanoi jotain tähän suuntaan: "Hyvällä tekstillä on raamit, joihon sisältyy kielioppi, tekstin tyyli jne. Jos teksti ei pysy raamien sisäpuolella, se on huono. Kuitenkin jännitys syntyy raamin rajalla." Sama sääntö pätee myös aikatauluihin. Jännitystä elämään tuo se, mitä aikatauluun ei ole kirjoitettu.

Raamit ovat siinä. Höpsäntuu ei kuitenkaan ole joka päivä päiväunilla tai syömässä kotona. Opetimme hänet alusta asti siihen, että hän pystyy nukkumaan autossa, vaunussa tai omassa sängyssä. Olisi kahlitsevaa, jos pitäisi olla aina samassa paikassa päiväunien aikaan. Myös ruoan hän voi syödä siellä, missä ollaan, eikä sen aina tarvitse olla lämmintä. Maitokin voi olla kylmää tai lämmintä.

Rutiineja saa olla ja pitää olla mutta hei järki käteen. T. Mamma-aktivisti