Hän nukkui yöt hyvin ja kai niin voisi sanoa edelleenkin. Kaikki meni suunnilleen käsikirjan mukaan. Niihin aikoihin, kun hän alkoi liikkua enemmän, hän alkoi myös heräillä öisin. Hän oli aina hyvä syömään äidinmaitoa, mutta muun ruoan suhteen... no, tilanne on ollut vaihteleva.


Vauvavuodessa vaikeinta oli varmasti se, miten vauvan tulo vaikutti avioliittoon. Välillä olisin kaivannut taukoa, sitä kliseistä omaa aikaa. Mieheni ei ymmärtänyt sitä ollenkaan. Hänestä minun oma aikani oli sitä vauvan kanssa vietettyä aikaa. Hän ei ymmärtänyt, mikä ero oli hänen omalla ajallaan ilman vauvaa ja minun omalla ajallani vauvan kanssa. TV:ssä tänä syksynä kuultua: "Vaikeata on, kun toinen menee. Se muistuttaa siitä, ettei itse pääse." (Toisenlaiset teiniäidit) Tuo se ajatus ainakin oli. No minun mieheni ei ole teini-isä enkä minä suinkaan ole teiniäiti. Meidän omat menomme ovat hyvin paljon arkisempia. Mieheni tykkää katsoa YouTube-videoita rauhassa ja pelata tabletillaan. Hän tykkäisi myös urheilla. Minä tykkäisin myös urheilla. Olisi kiva käydä joskus vaikka pyöräilemässä. Olisi kiva, että voisi valita. Minusta olisi kiva käydä vessassa rauhassa tai suihkussa tai syödä rauhassa tai juoda ilman, että pikku kädet vetävät lasia koko ajan minusta poispäin. Olla olematta yötä-päivää hälytystilassa. Olla hetken ilman, että kaikki koko ajan keskeytyisi.

Päällisin puolin pidin vauvavuodesta tosi paljon. Tosin edellä mainitut seikat aiheuttivat alavireisyyttä kerran jos toisenkin. Jollain tavalla se on tasaantunut nyt. Minulla ei edelleenkään ole juuri ollenkaan omaa aikaa, mutta olen hyväksynyt kohtaloni ja paljon auttaa jo se, että mieheni tuntuu ymmärtäneen, mitä tarkoitan. Moni on sanonut minulle, että miehillä nämä jutut kestää kauemmin: sopeutuminen muutoksiin. Ovat neuvoneet, ettei minun kannata painostaa liikaa. Ehkä se on niin