Tämä viimeinen kohta tuli valmiiksi - kuten kuvista näkyy - noin 1,5 kuukautta myöhemmin, kun olimme lopultakin saaneet hiekan tilattua. Mieheni kaivoi erään ystävän avustuksella hiekkalaatikon mentävän kuopan. Kuopan pohjalle aseteltiin suodatinkangas ja lopulta kärräsimme hiekan suursäkeistä hiekkalaatikkoon. Suursäkit tuotiin kuorma-auton lavalla, josta ne nostettiin nosturilla pihaan.

Kello on 23.32 aloittaessani kirjoittamaan tätä postausta. Sain juuri vanhemman tyttäreni nukahtamaan ja kuuntelen kirjoittaessani nuoremman tyttären liikehdintää ja odotan hänen heräämistään. Hänen heräämisensä yleensä keskeyttää kirjoittamiseni. Olen hyvin väsynyt. Haluaisin mennä nukkumaan. Toisaalta haluaisin myös toteuttaa lempiharrastustani - ainoaa harrastustani - bloggaamista ja viettää päivän ainoata hetkeä, jonka voin viettää yksin (vauva kolmen metrin päässä) ja tehdä, mitä haluan. 

En ole varma, pitäisikö asioiden vain antaa vyöryä ylitseni ja todeta, että kaikki muu vain yksinkertaisesti katkeaa ja loppuu äitiyteen. Äitiys vie kaiken muun - vai yrittääkö räpistellä, taistella etsien uutta sovellettua itseään. Etsiä uutta sovellettua elämää. Etsiä itseä äitiyden keskeltä. Löytää äiti keskellä äitiyttä ja kadottaa oma itsensä. Niinpä sovellettua äitielämää:

1. Oma aika

Ennen lapsia oli rankka työ, opiskelu, miesten metsästys, kodin metsästys, myöhemmin avioliitto, oli monta harrastusta ja silti melkein joka päivä pystyin olemaan hetken rauhassa. Sovellettu rauhassa olo. Vauvan nukahdettua pistän kaksivuotiaan katsomaan ohjelmaa ja katson kännykkää. Minuutin päästä: "Mehua äiti." Seuraavan minuutin: "Minulla on nääkä äiti." Seuraavan minuutin: "Kasso äiti." Seuraavan minuutin: "Kaja äiti." Sitä seuraavan minuutin: "Kessi, äiti" Jne. jne.

2. Auringonottaminen rannalla

Aikaisemmassa elämässä saatoin mennä rannalle lukemaan tenttiin tai kirjoittamaan opinnäytetyötä. Ei enää. Rannalle meno on katastrofi, jota en uskalla yksin edes kohdata. Minulla on vauva joko kantorepussa tai sylissä tai jatkuvasti käsipuolessa ja samalla yritän sydän kurkussa seurata kaksivuotiaan toilailuja. Sitä ei voi millään muotoa pitää rentouttavana. Nautin auringosta edelleen lasten perässä juosten.

3. Musiikin kuuntelu

Ennen lapsia kuuntelin musiikkia kotona lähes päivittäin. Nykyisin kuuntelen silloin tällöin autossa, mutta normaalisti on lasten kannalta parempi, ettei möykkää ole enää jo valmiin möykän lisäksi lisää. Melu lisää melua.

4. Kotoa lähteminen

Ennen olin hyvä lähtijä. Kaikki tarvittava oli yleensä käsilaukussa. Lähteminen vei viisi minuuttia.  Puin ulkovaatteet ja lähdin. Nykyisin lapset ensinnäkin ottavat tavaroita laukusta pois. Laukkuun on pakattava paljon enemmän tavaraa. Ne tavarat on etsittävä. On puettava kolmen ihmisen päälle ja vaihdettava kahden ihmisen vaipat - tätä menoa pian kolmen (en tiedä, kuinka pitkään ruumiini kestää ja pystyy säilyttämään pidätyskykynsä)! Sitten kun luulen saaneeni kaiken valmiiksi, niin haistan, että jollakulla on kakkavaipassa. Riisun taas kaikki vaatteet ja menen pesemään kakan ja... Ja sitten joku ottaa laukusta jonkun tavaran pois ja koko rumpa alkaa uudestaan tai vaatteet menevät likaisiksi tai märiksi. Eväitten tekeminen, juomapullo mukaan, aurinkorasva, vaipat, lisävaatekerros jne. jne. jne. Olen väsynyt jo pelkästä ajattelemisesta. Ja tämä monta kertaa päivässä ja suurimman osan mukaan otettavista unohtaminen on katastrofi. Suunnilleen sama rumpa jopa kotipihalle lähtiessä.

5. Pyykinpesu

Aiemmin pesin pyykkiä, en tiedä, ehkä kaksi koneellista viikossa tai ehkä yhden. En muista enää. Nyt minulla on koko ajan pyykkivuori, jota en saa missään vaiheessa loppumaan kokonaan.

Totuus on, että en muista enää, kuka minä olin ennen äitiyttä. Muistan, että tein aina kovasti töitä. Muistan, että olin kunnianhimoinen, tunnollinen, ystävällinen. Kunnianhimoinen olen edelleen. Kahdesta jälkimmäisestä voi olla montaa mieltä. Edelleen tekemättömät työt painavat. Puheluita on soitettavana. Don't get me started. Ja vakuuttelen koko ajan itselleni, että kyllä tästä selvitään ja kaikki tulee vielä paremmaksi. Kerran vielä toivun tästä ja ainakin osa minua palautuu taas normaaliksi.


Linkit

Tulin ajatelleeksi tätä postausta lukiessani seuraavia, joten kai voisi sanoa, että tämä postaus on näiden inspiroima:

www.iltalehti.fi/perhe/a/2013111317717724

www.lily.fi/blogit/aitiyhtalo/taman-kaiken-lapsi-muuttaa-totta-vai-tarua/

Ehkä huomasitkin ylibannerimuutokset. Eilen Unelma 5 -blogin blogiyhteisö vaihtui. Mietit varmaan, miksi halusin siirtyä hyvästä yhteisöstä pois. Olen kertonut rehelliset ajatukseni yhteisölle, jonka jätän, ja kerron ne myös teille. Perhekuplalla bloggaajana olosta nautin. Viihdyin hyvässä porukassa erinomaisesti. Bloggaajia oli sopivan vähän, jotta pystyimme pitämään kaikkien kanssa läheisesti yhteyttä. Sain Perhekuplan kautta ystävien lisäksi myös kivoja yhteistöitä: JemmaDesign, Raikastamo, Nordic Fit Mama ja ByPinja. Ylläpito oli mukava jne. jne.

Miksi sitten halusin lähteä? No en oikeastaan tiedä, että halusinko varsinaisesti lähteä, mutta olen ajatellut, että blogin kasvun kannalta saattaisi olla hyvä testata myös muita yhteisöjä. Somen tekeminen on monella tavalla niin monikanavaista, että tuntuu, että mitä enemmän kanavia sen parempi. Kaksplussasta en blogiyhteisönä tiedä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että se on Perhekuplan tapaan perhebloggaajille tarkoitettu yhteisö - niistä ehkä se suosituin. Kaksplussan printtilehteä lainasin kirjastosta silloin, kun se vielä ilmestyi ja tiedän, että myös verkossa ilmestyvät artikkelit ovat suosittuja. Kaksplussan raskauslaskuria olen myös raskauksien aikana käyttänyt. Sen lisäksi tiedän suurimman osan Kaksplussan blogiyhteisön blogeista. Osaa niistä olen seurannut vuosia. Paljon mitään muuta en sitten koko yhteisöstä tiedäkään.

Bloggaamisessa ja somen tekemisessä on ylipäätään se, että pitäisi koko ajan olla ajanhermolla. Pitäisi koko ajan vastata miljoonaan kommenttiin ja olla mainostamassa blogia eri kanavissa - ja nähdä, mikä on turhaa tai vanhaa ja pystyä jättämään kaikki turha pois. No on sanomattakin selvää, että lasten kanssa en saa tehtyä kaikkea, mitä vaadittaisiin siis edes somen tai blogin ulkopuolellakaan. Siksi yritän somekanavista keskittyä blogiin, jonka takia kuitenkin loppujen lopuksi muuta somea teen. Blogia teen, koska rakastan kirjoittamista.

Olen pohtinut siirtojani blogiyhteisön suhteen jo kauan ennen Perhekuplalle menoa. Olen blogin kirjoittamisen aikana pistänyt blogiyhteisöhakemuksen johonkin yhteisöön yhteensä viisi kertaa. No,  hakemusten lopputulos lienee selvä. Perhekuplalle meno oli ehdottomasti hyvä valinta, ja ainut oikea valinta siinä tilanteessa. Opin siinä yhteisössä paljon: erityisesti yhteistöistä, Instagramista ja Facebook-mainonnasta.

Nyt käännän seuraavan sivun ja katson, mihin se johtaa.