Loppujoulun osalta se on edelleen epäselvää, mutta ainakin tänään vietämme sitä äitini luona Vaasassa. Epäselvyys loppujoulusta johtuu vanhemman tytön sairastelusta.

Olen puhunut aiheesta aiemminkin läheisten ystävieni kanssa. Haluan sanoa sen heti ääneen, koska tiedän, että aihe on niitä, joista saattaa tulla sanomista. En ole siis yksin ajatuksineni vaan olen kuullut useammalta ystävältä samantyyppisiä ajatuksia ja luulisin, että aihe on universaali. Lasten syntymän jälkeen sitä jännittää joitain kohtaamisia enemmän kuin toisia. Olen kotiäiti ja yleensä kaikki kohtaamiseni tapahtuvat lasten kanssa.

Hmm. Kuinka selostaisin mihin viittaan tässä? Tulee mieleen yksi tilanne vuosien vuosien takaa. Olin vielä opettaja ja olin syömässä erään toisen opettajan kanssa samassa pöydässä koulun ruokalassa. Hän oli luokanopettaja. Juttelimme jotain, kun eräs kolmas opettaja toisesta pöydästä tuli sanomaan tälle luokanopettajalle jotain siitä, että hänen oppilaansa riehuvat ruokalassa. Huom. muistaakseni hän ei mennyt itse sanomaan lapsille siitä. Oppilaiden riehumisen taso tai siihen puututtavuuden raja oli hänen arvionsa mukaan ylittynyt. En ole varma, olisiko se ylittynyt tämän luokanopettajan tai minun arvioni mukaan, mutta totta kai hänen piti mennä puuttumaan oppilaidensa käytökseen, kun joku toinen sitä vaati.

Miksi kerron tämän? Lapset ovat lapsia ja lapsiryhmät ovat erilaisia. Lapset ovat erilaisia. Totta kai on oltava asioita, jotka on ehdottomasti kielletty. On oltava sääntöjä, joita ei missään tapauksessa rikota, mutta sitten on hyvin laaja kirjo harmaata aluetta. Aluetta, jota on pakko soveltaa.

Lapseton voisi ajatella, että oletko tosissasi: Annoit juuri kaksivuotiaasi imeä sokerikuorrutteet suoraan tuubista tai syödä pipareihin tarkoitetut nonparellit. Sinun pitäisi olla hirveän vihainen ja kieltää häntä. Minun vastaus: Tyttö on kaksivuotias. Ainut keino estää se olisi estää häntä kokonaan koristelemasta.

Varsinkin lapsettomien kanssa sitä käy aika usein. Tuntee helposti nahoissaan sen, että toinen ihminen miettii, miksei tuo äiti tee mitään. Sitä on saattanut ottaa lapsen kanssa muutama minuutti sitten fightiä paljon tärkeämmästä asiasta tai ei ole sopiva hetken lapsen huudattamiseen. Vanhempi tietää, että jostain asiasta tulee niin älytön raivari, että lasta voi olla vaikea saada sen raivarin jälkeen bussista ulos tai kauppakeskuksessa eteenpäin. Varsinkin, jos lapsia on useampi. On kaikki tavarat ja toinen lapsi ja olet jo valmiiksi siinä tilanteessa, että kaiken kantaminen on melkein mahdotonta.

Viime vuosina olenkin nauttinut niiden ystävien seurasta, jotka eivät välitä tai ovat itse samassa tilanteessa. He yleensä ymmärtävät. Ymmärtävät, että he näkevät vain hetken meidän tilannetta, mutta meillä se tilanne on joka hetki. Ei ole vapaapäiviä. He eivät sano minulle, että mikset komenna tuota lasta vaan sen sijaan yrittävät auttaa. Niitä, jotka eivät tuomitse. Eräs ystävä sanoi jokin aika sitten, että kaikilla muillakin olisi samassa tilanteessa samat ongelmat lasten kanssa (kuin minulla tai kuin kenellä tahansa).

Kuvat eivät sinänsä liity tekstiin muuten kuin, että @marianneliseaun kanssa sivusimme tätä aihetta keskustelussa ja lapset tosiaan söivät koristeita ennen niiden päätymistä piparille.

Tässä muutamia sellaisia äitiyden sivuoireita, joita en ollut osannut ennen äidiksi tulemista missään vaiheessa odottaa, vaikka olin toki kuullut muitten äitien puheissaan sivuavan näitä aiheita. 

Lasten jälkeen niin moni asia on alkanut ahdistaa ja pelottaa. Oma kuolema on yksi niistä. En tykkää katsoa murhamysteerejä tai sairaalasarjoja tai edes monia dokumentteja enää. Suomi LOVE on yksi sarjoista, joista muuten varmaan pitäisin, mutta en halua katsoa sitäkään. Liikaa surullisia tarinoita ja kuolemaa - ja rakkautta. Kyllä, sitähän se on. Oma rakkaus on kasvanut - vaikkei aina siltä tunnu - niin että pelko on liikaa, kun joutuu kohtaamaan sen tosiasian, että elämä maan päällä on rajallista ja ne asiat, jotka eivät tilastollisesti ole todennäköisiä, voivat kuitenkin tulla omalle kohdalle. Myös oma ylipaino ahdistaa samasta syystä.

Olen aina ollut mielestäni hyvä lasten kanssa ja minulla itse asiassa on ammatti ja useamman vuoden työkokemus heidän kanssaan toimimisesta. Olen aina halunnut olla äiti ja aina olen halunnut olla kotiäiti (yritän räpiköidä jossain kotiäitiyden ja yrittäjyyden välimaastossa vieläkin). Mutta. Äitiys ei tarkoita sitä mitä luulin ja let's face it, olen suurimman osan ajasta surkea äiti. Pidin itseäni aina hyvin kärsivällisenä ihmisenä ja mielestäni olinkin sitä, mutta se käsitys on muuttunut jo hyvän aikaa sitten. Nykyisin olen suurimman osan ajasta kärsimätön ja vihainen äiti. Minusta tuntuu, että suurin osa päivästä taittuu jossain riidan, suuttumuksen, kyllästymisen vaiheilla. Hyviä hetkiä on vähän. 

Luulin aina, että minusta tulisi aivan toisenlainen äiti. Luulin, että minun oma luonteeni olisi aivan toisenlainen kuin mitä on painaan alla tullut esille.

Eräässä elokuvassa on varsin osuva kuvaus vanhemmuudesta. Luulin ennen lapsia, että se oli liioiteltu, mutta näin melkein 4,5 äitiysvuoden jälkeen - ei kyllä se on hyvin osuva. Luulen, että elokuva on The Back-up Plan. Siinä isä kertoo tulevalle isälle, millaista vanhemmuus on lapsensa syödessä samalla kakkaa leikkipuistossa. Se on hirveää, hirveää, hirveää ja sitten pienen hetken se on taianomaista ja se tekee siitä sen arvoista. Hulluinta on se, että kyllä tämä on varsin realistinen kuvaus vanhemmuudesta sekä kakansyömisen että hänen sanojensa osalta. Voisin sanoa ja olen sanonutkin melkein samat sanat. ja kyllä kakkaakin on syöty. 

Sen sijaan hyvin moni elokuva menee vanhemmuuden suhteen aivan pieleen tai sitten vanhemmuus on vain niin erilaista eri puolella maailmaa ja eri perheissä Suomen sisälläkin. En tiedä, meneekö yleisesti ottaen enemmän pieleen vai juuri oikein, mutta en olisi koskaan uskonut, että se tuon yhden yksittäisen elokuvan kuvaus vanhemmuudesta on itse asiassa se kaikista osuvin - ainakin omaan kokemukseeni nähden.

On väsyneitä iltoja ja vähän vähemmän väsyneitä iltoja. Olen itse asiassa jo pitemmän aikaa miettinyt, että olisi ihana, jos lasten kanssa voisi ainakin silloin tällöin lukea kirjoja tarvitsematta itse lukea niitä. Minäkin voisin vaan kuunnella tarinaa. Yllätykseni sainkin jokin aika sitten viestin, jossa tiedusteltiin, että haluaisinko tutustuttavaksi musiikkisatukirjan. Totta kai haluan! Kirja ja sen ääniraita olivat paljon enemmän kuin osasin odottaa. Kirja on paitsi hyvä rauhoittumis- ja iltasatukirja myös erinomainen apu musiikki- ja leikkihetkiin lasten kanssa.

Saimme siis Siirin ja Santerin hoviväki -nimisen kirjan. Ja kyllä, pystyn kuuntelemaan kirjan tarinoita tyttöjen kanssa yhdessä. Keskeistä kirjassa on musiikki, joka tukee tarinaa ja havainnollistaa tunteita. Se tuo tarinaan sekä rytmiä että rauhoittaa. Musiikin ja ääniraidan kuuntelun ei tarvita mitään erillisiä laitetta vaan kännykkä riittää. Ääniraitaan pääsee käsiksi kirjan lopussa olevalla QR-koodilla. 

Tarinan keskiössä ovat Siiri ja Santeri, jotka pelastavat hylättyjä nukkeja. Kirja ei vie lukemisen vuorovaikutuksellisuutta pois vaan edelleen neljävuotias kävi dialogia kanssani lähes joka sivulla: Missä on Siiri, äiti? Arvaa, missä on Siiri? Tää on Siiri. Mikä rikkoutunut silmä? Kuka on Unelma? Hauska yksityiskohta, että kirjassa on sen niminen nukke muuten. Sitä nimeä käytetään välillä minusta.

Tätä kirjaa kuunnellessa vanha äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja minussa herää ja näkee kirjassa paljon mahdollisuuksia. Opetin Suomea toisena kielenä kaksi vuotta alakoulussa ja sen lisäksi olen tehnyt sijaisuuksia päivähoidon puolella esiopetusikäisistä yksivuotiaisiin ja ollut lastenhoitajana perheessä. Näen, miten kirjaa voisi alakoulun ensimmäisillä luokilla, esikoulussa ja päiväkotimaailmassa hyödyntää.

Isompia lapsia voisi ohjata kysymyksillä tunnistamaan ja kielentämään tarinassa läpikäytyjä sekä mahdollisesti myös musiikin itselle tuomia tunteita. Pienempien lasten kanssa näen, että kirja tai sen ääniraita voisi olla erinomainen nukkarisatu. Musiikki- ja leikkihetkiä varten kirjan ääniraidan yksittäisten tarinoiden päälle voisi mahdollisesti kehitellä tarinaa tukevia liikkeitä. Musiikkiosuudet voisi myös tanssia ja mahdollisesti soittaa jotain itse musiikin mukana.

Tässä joitain minun omia ajatuksia ja ideoita. Lue täältä vielä, mitä kirjantekijä aiheesta sanoo. Kirjoittaja on musiikkipedagogi Mirjami Hiltunen ja kuvittaja Keanne van de Kreeken. Kirjaa voi tilata Hovineidonmusiikkikoulun nettisivulta. Kokonaisuudessaan tämä oli todella inspiroiva ja ajatuksia herättävä paketti, jota pystyy kuuntelemaan ja leikkimään läpi kerta toisensa jälkeen. Toivomme kirjaan jatko-osia!

Tällä viikolla on tuntunut kuin aloittaisin taas kaiken alusta. Epäonnistumisen jälkeen. Keräilin rippeitäni ja roskia yhtä aikaa. Kolme viikkoa kului siten, että mies oli töissä (kolmivuoro + myös viikonloput välissä), tein itse kolme sijaisuutta ja olin kaksissa myyjäisissä myymässä tuotteita, joista noin puolet vielä teinkin kahdessa viikossa. Sen lisäksi oli vielä se kammottava mahatauti. Tämän rutistuksen jälkeen tuntui kuin kaikki olisi nollattu. Kuin aloittaisin koko somen tekemisen ja sisustamisen ja lasten kasvatuksen uudestaan. On kiva taas pitkästä aikaa tehdä aika ajoin puuduttaviltakin tuntuvia kirjallisia hommia. 

Ensimmäiset myyjäiset olivat siltä kannalta menestys, että myyntiä oli paljon. Toiset myyjäiset olivat täysi floppi. Ajoin Turkuun, ostin myyjäispaikan ja olin valmistellut myytäviä tuotteita pitkään. Myin yhden pompulan! Mieheni oli sanonut minulle, ettei minulla ole vielä tarpeeksi tuotteita myyjäisiin. Hän on oikeassa. Moni oli käyttänyt vuoden tuotteidensa tekemiseen. Katsotaan ensi vuonna myyjäisiä uudestaan. Jos olisi helpompi vuosi myös koronan kannalta.

Kun tulin myyjäisistä kotiin, tiesin, että ensin olisi raivattava kotiin tilaa ennen kuin mihinkään muuhun voisi ryhtyä. Olin tietoisesti pitänyt sekä some- että kotityöt minimissään kahden viikon ajan. Nyt olen monta päivää yrittänyt saada kaikkea taas kuntoon. Somen kannalta surkeinta on se, että taukoa ei oikeasti voi pitää. Algoritmit rakastavat sitä, että julkaisuja tulee päivässä tarpeeksi. Julkaisut pitäisi vähintään pystyä ajastamaan, jos niitä ei sinä päivänä pysty itse julkaisemaan. Järjestelmä kestää sen, että pidän sunnuntain vapaata, mutta kuusi muuta päivää on julkaistava tai se näkyy suoraan rahassa. Sad reality of it. Kahden viikon aikana summa, jonka voin yhteistöistä pyytää ehti tipahtaa 20 euroa per yhteistyö. Se, mitä yhteistöistä voi pyytää lasketaan siis laskureilla kuten inzpire. 

Välihuomautus edelliseen: Haluan olla näiden lukujen kanssa mahdollisimman avoin. Avoimuus lisää oikeudenmukaisuutta. Toinen syy on se, että minulta kysytään tästä asiasta viikottain, joskus lähes päivittäin. Siksi kommentti vielä tuohon inzpireen ja vastaaviin laskureihin. Kun haen yhteistöihin, niin vähennän pelkästään Suomeen kohdistuvien kampanjoiden osalta summasta vielä aika paljon pois. Minulla on Instagramissa Suomen lisäksi merkittävä määrä seuraajia myös muista Pohjoismaista, erityisesti Ruotsista ja Tanskasta. Kansainvälisiltä brändeiltä, joitten kampanja suuntautuu laajemmalle yleisölle, uskallan pyytää enemmän.

Oli aluksi vaikea päästä taas raiteille. Nukuin useampana päivänä yli kahdeksan tuntia ja yritin kerätä voimani takaisin. Meidän elämä on jo alun alkaenkin aikatauluhirviö. Pidän käsitöiden tekemisestä eniten, koska ne rentouttavat itsessään, mutta on selvää, ettei sitä rentoutusta saa liian paljon olla. Pitäisi pystyä sovittamaan kahdeksan tunnin yöunet, terveellisempää (enemmän aikaa vievää!) ruoanlaittoa ja liikuntaa elämään. En käsitä, miten se olisi tässä elämäntilanteessa mahdollista. Samalla tuntuu myös, että on hyvä käydä hetkittäin poissa raiteiltaan, niin näkee taas ihmisten arvon elämässään.