Tässä muutamia sellaisia äitiyden sivuoireita, joita en ollut osannut ennen äidiksi tulemista missään vaiheessa odottaa, vaikka olin toki kuullut muitten äitien puheissaan sivuavan näitä aiheita. 

Lasten jälkeen niin moni asia on alkanut ahdistaa ja pelottaa. Oma kuolema on yksi niistä. En tykkää katsoa murhamysteerejä tai sairaalasarjoja tai edes monia dokumentteja enää. Suomi LOVE on yksi sarjoista, joista muuten varmaan pitäisin, mutta en halua katsoa sitäkään. Liikaa surullisia tarinoita ja kuolemaa - ja rakkautta. Kyllä, sitähän se on. Oma rakkaus on kasvanut - vaikkei aina siltä tunnu - niin että pelko on liikaa, kun joutuu kohtaamaan sen tosiasian, että elämä maan päällä on rajallista ja ne asiat, jotka eivät tilastollisesti ole todennäköisiä, voivat kuitenkin tulla omalle kohdalle. Myös oma ylipaino ahdistaa samasta syystä.

Olen aina ollut mielestäni hyvä lasten kanssa ja minulla itse asiassa on ammatti ja useamman vuoden työkokemus heidän kanssaan toimimisesta. Olen aina halunnut olla äiti ja aina olen halunnut olla kotiäiti (yritän räpiköidä jossain kotiäitiyden ja yrittäjyyden välimaastossa vieläkin). Mutta. Äitiys ei tarkoita sitä mitä luulin ja let's face it, olen suurimman osan ajasta surkea äiti. Pidin itseäni aina hyvin kärsivällisenä ihmisenä ja mielestäni olinkin sitä, mutta se käsitys on muuttunut jo hyvän aikaa sitten. Nykyisin olen suurimman osan ajasta kärsimätön ja vihainen äiti. Minusta tuntuu, että suurin osa päivästä taittuu jossain riidan, suuttumuksen, kyllästymisen vaiheilla. Hyviä hetkiä on vähän. 

Luulin aina, että minusta tulisi aivan toisenlainen äiti. Luulin, että minun oma luonteeni olisi aivan toisenlainen kuin mitä on painaan alla tullut esille.

Eräässä elokuvassa on varsin osuva kuvaus vanhemmuudesta. Luulin ennen lapsia, että se oli liioiteltu, mutta näin melkein 4,5 äitiysvuoden jälkeen - ei kyllä se on hyvin osuva. Luulen, että elokuva on The Back-up Plan. Siinä isä kertoo tulevalle isälle, millaista vanhemmuus on lapsensa syödessä samalla kakkaa leikkipuistossa. Se on hirveää, hirveää, hirveää ja sitten pienen hetken se on taianomaista ja se tekee siitä sen arvoista. Hulluinta on se, että kyllä tämä on varsin realistinen kuvaus vanhemmuudesta sekä kakansyömisen että hänen sanojensa osalta. Voisin sanoa ja olen sanonutkin melkein samat sanat. ja kyllä kakkaakin on syöty. 

Sen sijaan hyvin moni elokuva menee vanhemmuuden suhteen aivan pieleen tai sitten vanhemmuus on vain niin erilaista eri puolella maailmaa ja eri perheissä Suomen sisälläkin. En tiedä, meneekö yleisesti ottaen enemmän pieleen vai juuri oikein, mutta en olisi koskaan uskonut, että se tuon yhden yksittäisen elokuvan kuvaus vanhemmuudesta on itse asiassa se kaikista osuvin - ainakin omaan kokemukseeni nähden.