Montako kertaa epäonnistuit inssissä?

Oletko ollut syytettynä rikoksesta?

Mitä teet, kun olet rättiväsynyt?

Muokattu 19.4.2020 & 17.1.2022

- -
Tiedän, että minun on sanottava aiheesta jotain ja olen halunnut sanoa siitä jotain jo pitkään.
- -


- -
En ole koskaan paljon googlettanut aihetta tai lukenut siitä kirjoja. Sen sijaan olen puhunut paljon ihmisten kanssa - - Kuitenkin nyt viime kesänä näin jossain mainostettavan Janne Viljamaan kirjaa Narsistin lapsena. Lainasin kirjan, mutta on mennyt kuukausia ennen kuin olen uskaltanut avata sen. En ole varma, haluanko kohdata kaikkea pinnan alla olevaa. Joskus joku proffa yliopiston luennolla tai ehkä lukion psykologian opettaja quottasi jotakuta: "Pelottavinta on se, mikä on oman katon alla." En tiedä enää, kenen quote se on, mutta olen samaa mieltä.

Lasten myötä olen alkanut pelätä - - sen kohtaamista itsessäni - - sitä, että onko se, mitä löydän oman kattoni alta narsismia. Olen jo vuosia yrittänyt sensuroida käytöksestäni piirteitä, jotka tunnistan narsismiksi. Niiden piirteiden erottelu normaalista käytöksestä on tärkeää. Tässä joitain ajatuksiani vuosien varrelta ja nyt. Nämä ollessani vasta Narsistin lapsena - kirjan alussa. Ehkä mielikuvani vielä muuttuvat luettuani kirjan kokonaan.

Tästä tunnistat olevasi narsistin lapsi

1. Sinulla on sisäinen kuumemittari. Sinä olet Twilightin Jasper. Pystyt tunnistamaan ihmisten - varsinkin tiettyjen ihmisten - pienimmätkin mielialan muutokset yhdestä sanasta tai katseesta tai liikkeestä. Tai pystyt ennakoimaan mielialan muutosta jo ennen kuin se on edes tapahtunut! Sinulla on myös kyky jäähdytellä. Saat ihmiset rauhoittumaan. Heität jäitä pussiin jo ennen kuin mitään on edes tapahtunut. Mutta (tämä on se merkittävin lause) et enää välttämättä halua tehdä sitä. Kyseenalaista sekin. Oliko sekään tervettä? Oliko sekään normaalia? Milloin se menee liian pitkälle?

2. Koet olevasi vahva, koska se kaikki on ohi. Olet superisankari. Vai oletko? Sinulla on supervoimia. Vai onko? Voit syyttää tuota vanhempaa kaikesta - siitä, mitä sinä olet. Vai voitko? Sinua ei enää alisteta. Sinä voit sanoa mitä vaan. Sinä voit olla olematta se tyynnyttelijä. Sinun ei tarvitse enää välittää. Ja sitten se pelottava totuus: Tämäkin on vain pääsi sisällä. Sinun ei tarvitse alistua olemaan narsistin vallan alla, mutta se ei tarkoita sitä, että sinun kuuluisi olla samanlainen jollekulle toiselle. Varsinkaan lapsillesi.

3. Sinä väität tietäväsi, mitä pelko on. Oliko pelko koskaan edes todellista? Väärin. Pelko on todellista. Ehkä syytä pelätä ei koskaan oikeasti edes ollut. Todennäköisesti oli hetkiä, jolloin syy oli. Niiden avulla kontrolloitiin muita hetkiä. Sinun sisälläsi se kaikki on olemassa edelleen. Jokin tietty haju tai maku tai paikka tai maisema. Minulle se oli eräs kukka. Sen tuoksu. Pelkään edelleen niin paljon, etten uskalla sanoa edes kukan lajia ääneen. - - Ja silti viime vuonna näin jotain kaunista tuossa kukassa ja ostin itsellenikin yhden sellaisen.

Kaikki nämä vuodet olen mielessäni toistellut sitä Irinan biisiä: Mä pelkään, että joskus peilistä katsoo sun kaltainen. Tämä on - - postaukseni narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. - - Etsikää itsestänne niitä samoja piirteitä. Löydätte ne kyllä. Sitten analysoikaa, kuinka paha tilanne on. Onko se persoonallisuushäiriötä vai jotain lievempää, jota kaikilla muillakin on? Oli se kumpaa tahansa, yrittäkää muuttaa itseänne. Ja tässä karu totuus: En ole aivan varma kumpaa se minun kohdallani on.


Kuvat

Ensimmäinen joltain Kalifornian rannalta ja toinen Porvoon vanhasta kaupungista.

Lähteet/viittaukset

Irina 2007. Liiba laaba. Pokka. EMI Music Finland.

Meyer, Stephenie 2005-2008. Houkutus-sarja. WSOY.

Viljamaa, Janne 2015. Narsistin lapsena. Minerva.

Minulle on alkanut muodostua tyttöjen äiti -identiteetti. En viittaa nyt vaaleanpunaisiin pitsihörhelöihin (vaikka niitäkin rakastan!) vaan siihen ilmiöön, että molempien lasteni henkinen, fyysinen, psyykkinen identiteetti on nainen. Vauvasta se ei toki tule vielä niin esille. No jaa esimerkiksi ääntely on kyllä hyvin naisellista. En tarkoita itkua vaan hänen muita äännähdyksiä.

No niin mutta fyysiset ominaisuudet sikseen. Vanhemman tyttäreni sukupuoli tulee hyvin selkeästi esille monessa asiassa. Minusta maailman naisellisin piirre, jota olen aina inhonnut, mutta jonka tunnistan joskus myös itsessäni: Tyttäreni loukkaantuu helposti. Alahuuli alkaa ensin väpättää, sitten tyttö katsoo minuun ja sitten seuraava dramaattinen askel on se, että hän alkaa parkua. Äiti tai joku muu teki jotain ennen kuulumattoman kamalaa ja loukkaavaa. En koe itseäni kauhean naiselliseksi tässä asiassa. En loukkaannu helposti. Tai siis that isn't quite right. Miehelleni loukkaannun aika ajoin helposti. Sekin on ärsyttävää, I know. Ja kaiken lisäksi äärettömän typerää. Mutta minulla ei ole sitä ärsyttävää naisellista piirrettä, että loukkaantuisin muille ihmisille kovin helposti. Olen loukkaantunut mieheni lisäksi jollekin toiselle ihmisille aikuisena ehkä kerran tai kaksi. Monet asiat ärsyttävät minua mutta harva asia loukkaa.

Kuitenkin tunnen naiselliset loukkaantumiset erittäin hyvin. Äitini loukkaantuu minulle aina silloin tällöin. Nykyään useita kertoja vuodessa. Hänen kanssaan minulla on vaikeaa, koska hän on hyvin naisellinen. Rakastaa ihmissuhteista puhumista ja loukkaantuu ja on herkkä ja tuntee suuria tunteita ja what not. Niin kerroinko, että minulla on myös kaksi siskoa ja neljä siskon- tai veljentyttöä (kyllä, tytöillämme on 8 tyttöpuolista serkkua ja vain 2 poikapuolista). Sen lisäksi minulla on ollut yhteensä yhdeksän kämppistä, naisia kaikki. Asuin käytännössä naimisiinmenoon asti kämppisten kanssa. Erityisesti ennen naimisiinmenoa sielu lepäsi, kun joskus sai olla oikein äijäporukassa. Nyt on onneksi oma mies tasoittamassa meidän perheen nykyistä epätasapainoa.

Toisin sanoen kun pieni tyttäreni loukkaantuu jostain, niin minulla on tarpeeksi kokemuspohjaa tietääkseni kyllä heti, mistä on kyse. Näen tyttäreni kasvonpiirteissä oman äitini kasvonpiirteet ja alahuulen väpättämisen (ihmiset sanovat usein, että hän muistuttaa enemmän äitiäni kuin minä muistutan äitiäni). Ja minun on aina lohdutettava ja tuettava jne. Oltava lämpömittari ja lämpöpatteri aina, kun sitä tarvitaan. Not really my piece of cake. Kai se on minun osani tässä elämässä. Täytyy pystyä tunnistamaan toisen tunteet kulmakarvan värähdyksestä ja pystyttävä reagoimaan niihin oikealla tavalla. Usein en jaksa.

Tässä meidän vauvan tunneskaalaa. Ajattelin, että tyttöpostaukseen sopisi vaaleanpunainen, mutta meni jopa minun makuun hieman liian vaaleanpunaiseksi!


Toinen piirre mikä minua naisissa  ärsyttää on se, että he päättävät jotain ja analysoivat ja päättävät uudestaan ja analysoivat ja pyörtävät päätöksensä taas. Miettivät liikaa. Eivät osaa tehdä päätöksiä. Ovat epävarmoja. Tämä piirre tyttäressämme ärsyttää mieheni kanssa meitä molempia. Tyttö ei tiedä mitä haluaa. Epäilen tosin, että tämä on varmaan ylipäätään kaksivuotiaiden piirre, ei vain kaksivuotiaiden tyttöjen. Poikien äidit, miten on?

Niin ja jottei lukijani käsittäisi aivan väärin: Koen itseni kyllä monella tavoin naiselliseksi. Olen multitaskaaja. Rakastan käsilaukkuja, kukkamekkoja, kenkiä, lettejä, leipomista, vauvoja, lapsia, Ikeaa, sisustusta, vaatekauppoja, hemmottelua jne. jne. Olen aina silloin tällöin epävarma päätöksistäni ja aina silloin tällöin loukkaannun miehelleni. En yleistä koko mies- tai naissukupuolta. Tunnen loukkaantuvia miehiä. Tunnen epävarmoja miehiä. Tunnen naisia, jotka osaavat tehdä päätökset kerralla. Tunnen naisellisia naisia, jotka eivät rakasta naisellisia juttuja.

Eilen tyttäreni sanoi hiuksia kammatessaan "(oma nimi) kaunis" ja uudestaan "(oma nimi) kaunis". Se on todellakin sosiaalista oppimista. Ja nyt aion sanoa jotain pöyristyttävää: Tyttäreni saavat todellakin olla tyttöjä. He saavat niin kuin minäkin aikoinaan kiipeillä puissa, leikkiä autoilla ja olla hyviä matematiikassa, mutta en yritä kasvattaa heistä poikia tai neutreja. He saavat pukeutua lippikseen ja collegeihin ja tuntea tunteita. Ja minun on vain hyväksyttävä se, että olen koko loppuelämäni sidottu näihin naisiin. Minun on jaksettava olla heidän tukenaan vuoristoradassa.

Ei se mitään. Jollakulla on asiat aina huonommin kuin minulla. Muutama päivä sitten olin tytärteni kanssa eräässä lastentapahtumassa. Minä olin siellä kahden tyttäreni kanssa, mutta yksi toinen äiti oli neljän tyttärensä kanssa!! Vitsi vain.

Iltaisin menen nukkumaan kaksikuukautista vauvaa kädestä kiinni pitäen. Hänen pinnasänkynsä on meidän sänkymme vieressä. Olen juuri sillä etäisyydellä, etten unissani voisi tukehduttaa häntä mutta saan kuitenkin pidettyä kädestä kiinni. Jos pidän häntä kädestä kiinni, niin ehkä hän ei pääse kuolemaan. Kuin siinä olisi jotain taikaa. Jos pidän häntä kädestä kiinni, hän ei lähde luotani. Vaikka eihän se oikeasti niin mene. Hänen lähtönsä ei ole minun käsissäni.

Ajattelet, että minulla on psyykkisiä ongelmia. Niin en tiedä. Ehkä se tosiaan tavallaan on traumaperäistä. Minullahan on taustalla se "ei semmoista voi tapahtua minulle". Keskenmeno. Se, minkä ei pitänyt tapahtua ja joka kuitenkin tapahtui ja jolle en voinut mitään. En voinut pysäyttää sitä. Miksei se voisi tapahtua taas? Keskenmenon jälkeen olen ajatellut, että ne kaikki tosiaan voisivat tapahtua minulle. En ole immuuni syövälle, en keskenmenolle, en kohtukuolemalle, en auto-onnettomuuksille. Ehkä se on yksi syy, miksi olen alkanut pelätä kaikkea. Toinen syy on varmasti äitiys. Äitiys vain on sellaista - luulisin.

Kätkytkuolemia tapahtuu eniten 2-4 kuukautta vanhoille vauvoille (ks. lähteet alhaalta). Tyttäreni tulee lähipäivinä kaksi kuukautta. Olen lukenut kaikki keinot, joilla kätkytkuolemia voi estää. Valitettavasti olen lukenut myös liikaa ihmisten omia kokemuksia.  Totuus on se, että olen kauhuissani. Esikoisen kohdalla jo melkein tilasin kätkytkuolemahälyttimen, mutta mieheni sanoi ei. Sama syy kuin dopplerin kohdalla. Entäs jos se tapahtuisikin? En voisi estää sitä kuitenkaan. Sitä ei käsittääkseni voi estää. Minulla ei ole tällä kertaa sellaista tunnetta, että se tapahtuisi, mutta...

En uskalla ajatella mitä tapahtuisi, jos joku pienestä perheestäni kuolisi. Tällä hetkellä pelkään eniten vauvan puolesta, mutta en kestäisi yhdenkään kuolemaa. Sekoaisin varmasti. Ehkä se olisikin parempi, ettei tarvitsisi järjissään kestää sitä. Niin kuin ilokaasu, olla vaan jossain muualla ja unohtaa. Kuitenkin (nyt puhuu järjen ääni): Tilanteet on otettava sellaisina kuin ne tulevat. Olen itsekin sanonut myös tässä blogissa niin. Uskon kuoleman jälkeiseen elämään ja uskon, että voimme perheenä olla yhdessä ikuisesti. Silti olen huolissani hyvin usein. Tiedän, että rauha tulee samasta lähteestä kuin elämäkin. Yritän olla pelkäämättä. Yritän luottaa.

En pysty kirjoittamaan aiheesta enempää. Tämä on aihe, jossa ei kannata velloa. Synkissä aiheissa ei kannata. Ne on käsiteltävä, mutta niistä pitää pystyä päästämään irti.


Lähteet

www.ess.fi/teemat/terveys/art2320934

www.libero.fi/sinun-vaiheesi/artikkelit/vauva--/miten-katkytkuoleman-riskia-voi-pienentaa/

Blogihaaste jes! Alkuperäinen haastaja Kolmistaan-blogin Karoliina. Muita haasteen tehneitä linkkilistalla postauksen lopusta.

Vaihdat lakanat. Ehdottomasti liian harvoin. En ole ihan varma. Kerran kuussa tai kahdessa ehkä?

Vaihdat pyyhkeet. Nämä on niin vaihtelevia juttuja. Riippuu siitä, kuinka likaisia pyyhkeet ovat. Lastenpyyhkeet paljon useammin kuin aikuisten. Ne ovat aina jossain pissassa tai muussa. Ehkä kerran viikossa, jos otetaan kaikkien pyyhkeitten keskiarvo.

Peset hiukset. Meidän kaksivuotias käy suihkussa joka päivä ja usein pari kertaa päivässä. Pistän hänet suihkuun joka kerta, kun kakka tulee (tämän piti olla rehellinen haaste eikö vaan!) ja usein menen itse mukaan. Ehkä keskiarvo 1,5 päivän välein siis. Pesen siis hiukset yleensä käydessäni suihkussa.

Soitat isälle/äidille? Soitan heille ihan liian harvoin. He yleensä soittavat minulle äiti ehkä keskimäärin kerran viikossa ja isä ehkä keskimäärin kerran kahdessa viikossa. Itse soitan jommalle kummalle ehkä kerran kuussa.

Näen vanhempiasi. Tänä vuonna olen käynyt molempien vanhempieni luona kerran. Molemmat asuvat noin viiden automatka tunnin päässä meiltä ja meillä on ollut tosi huonosti rahaa tänä vuonna, kun mieheni on ollut puolet vuodesta työttömänä. Isäni olen siis nähnyt vain sen yhden kerran, mutta äiti on käynyt meillä kylässä. Häntä näen ehkä keskimäärin joka toinen kuukausi.

Käyt leffassa. En ole käynyt tänä vuonna muistaakseni kertaakaan leffassa, mutta olisinko käynyt kaksi kertaa ensimmäisen tyttäreni syntymän jälkeen. En tiedä, miten se nyt tästä jatkossa muotoutuu. Kerran vuodessa ehkä.

Föönaat hiukset. Minulla ei pariin vuoteen ole ollut koko laitetta siis hiustenkuivaajaa. Kesällä sain kuitenkin yhden sukulaisen vanhan föönin, jota olen käyttänyt sen jälkeen ehkä kerran. Että kerran vuodessa korkeintaan.


Putsaat lattiakaivot. Se on aina riippunut vähän asunnosta ja siitä kenen kanssa olen asunut ja lattiakaivosta. Tässä talossa en ole tainnut putsata kertaakaan. Olisiko mieheni tehnyt sen kerran. Kerrostalossa tein sitä suht usein. Ai, hetkinen nyt. Luulin, että tässä tarkoitettiin sen kaivon avaamista ja sitä, kun kaivetaan möhnät sieltä pihalle. Tämä taisi kuitenkin tarkoittaa ihan hiusten ottamista siitä päältä pois, vai? Sen teen varmaan joka toinen viikko.

Käyt metsässä. Aiemmin kun suunnistettiin mieheni kanssa, niin kesällä käytiin viikoittain. Ja tykkään muutenkin retkeillä, joten aiemmin käytiin kyllä hyvin usein. Raskaus ja sen vaivat eivät ole oikein metsäretkiä mahdollistaneet, joten tänä vuonna ollaan käyty vain marjassa ja ehkä pari kertaa kävelyllä. Eli joku viisi-kuusi retkeä koko vuonna. Alkuvuodesta kävin hiihtämässä, mutta sekin oli pellolla.

Sanot läheisille, että rakastat heitä. Tytöille melkein päivittäin, miehelleni ehkä kerran tai pari kuussa ja vanhemmille hyvin harvoin mutta joskus.

Sanot miehellesi rakastavasi tätä. Öö. Eikö mies ole läheinen vai?

Tarkistat kuivakaapin sisällön. Tarkistan kuivakaapin? Meillä on jääkaapissa paljon kuivatarvikkeita kanssa. Kaikki säilykkeitä lukuunottamatta pitää olla lasipurkeissa tai jääkaapissa siltä varalta, että hiiret päättävät taas tulla kylään. Kai minä "tarkistan" sekä jääkaapin että kuivakaapin sisällön päivittäin. Säilykkeet ovat omalla hyllyllään ja niitä ei ihan joka päivä tarvitse, mutta kyllä minä nekin viikoittain "tarkistan".

Luuttuat lattiat. Yritän olla luuttuamatta lattioita ollenkaan, koska vesi ei pidämmän päälle tee hyvää laminaatille. Jos jotain kaatuu lattialle, niin ne kohdat pesen jollain rätillä. Muuten vaan imuroin.

Peset vessan. Pesen vessan? Minkä osan siitä? Pytyn pesen, kun se on likainen. Kerran kahdessa viikossa ehkä. Peilin pesen, kun se on likainen. Kerran kuukaudessa ehkä. Lattialla on vettä joka päivä, joten kuivaan sitä lastalla joka päivä. Isommin pesen lattiat ehkä kerran puolessa vuodessa. (Näitä on kyllä varmasti vähän tylsä lukea! Boring)

Puhdistat liesituulettimen. Tässä asunnossa olen puhdistanut vissiin kerran. Olemme asuneet täällä kolme vuotta. Aiemmissa asunnoissa liesituulettimet vaativat enemmän puhdistamista ja niitä puhdistin varmaan melkein kuukausittain.

Syöt noutoruokaa. Tämä on noloin kohta tässä haasteessa. Jos tällä tarkoitetaan Heseä ja Mäkkäriä ja muuta epäterveellistä, niin vähintään kerran viikossa haen jommankumman autokaistalta tytölle ranskalaiset ja itselleni jätskin tai pirtelön. Monta kertaa useammankin kerran viikossa.

Valehtelet. En valehtele koskaan, mutta toisinaan kiertelen asioita, jos en halua kertoa jostain ihan kaikkea.

Riitelet suhteessa. Tämä vaihtelee paljon, mutta jonkinasteista epäsopua on kyllä viikoittain ja aika ajoin päivittäin.

Sheivaat. Kesällä sheivaan yleensä noin kahden-kolmen päivän välein. Talvisaikaan vain silloin, kun olen menossa uimaan tai kun omat jalat alkavat näyttää niin ällöttävän karvaisilta, etten kestä niitä enää.

Vaihdat hammasharjan. Öö. Sähköhammasharjan vaihtopään? Tämä on kanssa nolo vastaus. Harvemmin kuin kerran vuodessa.

Käyt kirjastossa. Jos kirjastoauto ja ihan kirjasto lasketaan, niin ehkä keskimäärin joka toinen viikko.

Peset peitot ja tyynyt. Pistän ne pesukoneeseen ehkä kerran vuodessa. Lakanoita sentään vaihdan vähän useammin.

Syöt herkkuja. Tämä on paha. Jotain herkkuja jos lasketaan esim. pinaattilätyt mansikkahillolla, syön kyllä päivittäin. Karkkia ja jätskiä viikoittain.

Soitat anopille. Olenkohan koskaan soittanut anopille? En varmaan. Mieheni on vastuussa yhteydenpidosta omaan perheeseensä. Minä vastaan kyllä viesteihin, jos joku hänen perheestään laittaa viestiä minulle, mutta en ota siitä stressiä. Omakin perhe on kuitenkin aikas iso.

Peset rintsikat. Nyt kun imetän, niin pesen rintsikat kerran-kaksi viikossa. Muuten vähän harvemmin.



Leivot. Se vaihtelee. Esimerkiksi raskausaikana ennen raskausdiabetesdiagnosia leivoin käytännössä päivittäin. Diagnosin jälkeen aloin leipoa aika harvoin. Lasketaanko pitsan tekeminen? Ehkä kerran kahdessa viikossa. Eilen tein pannaria.

Siivoat jääkaapin. Olen odottanut viikko toisensa jälkeen, että vihdoin olisi aikaa siivota jääkaappi. Hukun muihin kotitöihin. Ehkä kerran puolessa vuodessa pystyn tekemään sen.

Käyt puntarilla. Vaihtelee tosi paljon. Raskaana aina neuvolassa käydessä. Muuten ehkä parin viikon välein.

Komennat miestäsi. Yritän komentaa häntä aika ajoin, mutta hän ei tottele.

Syöt irtokarkkeja. Ehkä kerran viikossa tai kahdessa.

Vierailet isovanhempiesi luona. Kaikki ovat kuolleet. Karu totuus. Haudat ovat kaukana, mutta jouluisin yritetään käydä ainakin muutaman heistä haudalla.


Peset pyykkiä. Olen pyykin kanssa jollain tavalla tekemisissä melkein joka päivä. Kone on päällä ehkä kahtena kolmena päivänä viikossa.

Imuroit kotisi. Alakerran noin kerran viikossa. Yläkerran, jossa vain nukutaan ja säilytetään vaatteita, harvemmin.

Perheessä kinataan vaatetuksesta. Vanhempi tyttäreni kitisee vaatteitten päälle panemista päivittäin. Sillä ei ole hänelle väliä, että mitä vaatteita hänellä on päällä - vain sillä, että on päällä.

Käyt hammaslääkärissä. Hammaslääkärin ohjeitten mukaan käyn suuhygienistillä joka toinen vuosi ja joka toinen vuosi hammaslääkärissä.

Käyt kaupassa. Ehkä noin kolme kertaa viikossa. Joskus useamminkin.

Peset ikkunat. Niiden kokonaan peseminen on hyvin vaikeaa. Suurin osa niistä ei aukea ollenkaan. Pyyhin sormenjälkiä ehkä kerran kahdessa kuukaudessa, mutta tänä vuonna en ole pessyt niitä kertaakaan kokonaan. Mieheni pesi kesällä osan painepesurilla. Viime vuonna nousin tikkaille ja pesin suurimman osan, mutta tänä kesänä olin ihan liian raskaana siihen.

Vaihdat sukat. Lähes päivittäin.

Olet eri mieltä miehen kanssa.  Lähes päivittäin.

Ostat uusia vaatteita.  Lähes päiv... Ei kun ostan jonkun vaatekappaleen ehkä joka toinen kuukausi, jos lasketaan kaikki sukkahousut ja leggingsit ja muut.

Siivoat. Siivoan kyllä jotain ihan joka päivä. Yleensä se haukkaa ison osan päivästä.

Olet tehnyt raskaustestin. Näihin aikoihin vuosi sitten tein useita kertoja.

Tarkistat toimiiko palovaroitin. Meidän takka tekee sen vähintäänkin vuosittain ilman, että meidän tarvitsee sitä erikseen tehdä.

Peset autosi. Ulkoako? Mieheni pesee aina joskus. Minä en pese meidän autoja. Suurimmaksi osaksi sade pesee.

Käyt läpi vaatekaapit ja muut kaapit. Käyn läpi kaappeja varsin usein. Tyttöjen kaapeissa on kierto aina koon vaihtuessa. Omissa kaapeissa on kiertoa vuodenajan ja lihavuuden/raskauden mukaan.

Siivoat lääkekaapin. Meillä ei ole lääkekaappia varsinaisesti, mutta joitain kertoja vuodessa käyn lääkkeitä läpi.

Puhdistat hiukset harjasta. Minulla on kaksi hiusharjaa enkä harjaa hiuksia päivittäin (kihara tukka näyttää usein paremmalta harjaamatta), joten harjaa/harjoja ei tarvitse nykyisin puhdistaa kovinkaan usein. Ehkä joku kolme-neljä kertaa vuodessa.


Yleensä tykkään olla osana "isompaa" keskustelua lisäämällä linkkejä postauksiini. Nytkin etsin muita tämän haasteen tehneitä ja heitä olikin yllättävän paljon. En viitsinyt lähteä tekemään minkäänlaista karsintaa tai miettimään, ketä haluaisin mainostaa, joten tasapuolisuuden nimissä tässä kaikki, jotka nopealla haulla löysin:


Alkuperäinen haaste

www.menaiset.fi/blogit/kolmistaan/kuinka-usein


Muita haasteen tehneitä

butimahumannotasandwich.indiedays.com/2019/10/09/kuinka-usein/

outislifee.blogspot.com/2019/09/kuinka-usein_25.html

a-rou.indiedays.com/2019/10/03/kuinka-usein/

minakokeski-ikainen.blogspot.com/2019/09/nolot-tunnustuksen-kuinka-usein.html

zazaspetals.blogspot.com/2019/10/kuinka-usein.html

unelmienelamista.blogspot.com/2019/10/kuinka-usein.html

www.lily.fi/blogit/hey-girl/kuinka-usein/

kutsuvapauteen.vaikuttajamedia.fi/2019/10/13/kuinka-usein/

heidikorpela.com/2019/10/10/kuinka-usein/

mamigogo.indiedays.com/2019/10/10/kuinka-usein/

www.kommammaa.fi/2019/10/kuinka-usein.html

mirvaannamarian.indiedays.com/2019/10/06/kuinka-usein/

keyword-love.blogspot.com/2019/09/kuinka-usein.html

mansikoitajavaahtokarkkeja.blogspot.com/2019/09/kuinka-usein.html

hoorayforsquats.com/2019/09/28/kuinka-usein/

lapsiparkki.blogspot.com/2019/09/kuinka-usein.html

nooranappila.fi/2019/09/20/kuinka-usein/

www.lily.fi/blogit/minnean-muruja/kuinka-usein/

www.vaaleanpunainenhirsitalo.fi/2019/09/24/kuinka-usein/

www.fabfortysomething.com/2019/09/kuinka-usein-haaste-ja-asukuvia-viime-syksylta.html

miunikiomablogi.blogspot.com/2019/09/kuinka-usein-blogi-haaste.html

www.pikkuleijonatblogi.fi/2019/10/mukaan-kaksplusblogiverkostoon-ja.html

vimma50.blogspot.com/2019/10/mita-blogihaasteen-kuinka-usein.html

astuharhaan.wordpress.com/2019/09/23/blogihaaste-kuinka-usein/

blogit.terve.fi/piiapajunen/kuinka-usein/

www.lily.fi/blogit/iidan-matkassa/kuinka-usein/

emmiriika.fi/kuinka-usein/

www.lily.fi/blogit/ala-ota-sita-niin-vakavasti/kuinka-usein/

www.lily.fi/blogit/lilies-life/kuinka-usein/

aliisantarinakirja.blogspot.com/2019/09/kuinka-usein-kysymyksia-ja-vastauksia.html

www.tuulanneli.fi/2019/09/kuinka-usein.html

atmarias.indiedays.com/2019/09/21/kuinka-usein/

mythinghenzu.blogspot.com/2019/09/kuinka-usein.html

Hetkittäin. Mieheni tuli iltavuorosta kotiin kymmenen jälkeen. Huomasin, etten ollut vaihtanut vauvan vaippaa aamun jälkeen kertaakaan. Huono äiti! Hetki voi muuttua rauhallisesta kaoottiseksi ennen kuin sen ehtii edes huomata. Joskus koko päivä tuntuu olevan yhtä ja samaa kaoottista hetkeä. Perusasiat kuten vaipan vaihto saattavat unohtua.

Kaksivuotias pelkää imuria. Olin paniikissa sängynalusötököiden takia. Yritin pitää tytärtäni kaukana sängynaluslaatikoista samalla, kun imuroin toisella kädellä ja yritin bongata vähenevässä päivänvalossa ötököitä ja niiden ruumiita laatikoiden päältä. Vauva huusi täyttä huutoa viereisessä huoneessa. Huutelin vauvalle joka toinen sekunti, että äiti on kohta valmis. Kaksivuotias ei ymmärtänyt, miksi olin niin vihainen ja miksi laatikoihin ei saanut koskea. Häntä pelotti, koska äiti ei käyttäytynyt normaalisti. YouTube ei riittänyt pitämään huomiota muualla. Olisin halunnut olla jossain aivan muualla.


Samanlaisia tilanteita melkein joka päivä. Repivää. Yritän vaihtaa kahta vaippaa ja pukea kolmea ihmistä yhtä aikaa vähintään neljänä aamuna viikossa (itselleni en sentään vaihda vaippaa - jaa itse asiassa vielä hetki sitten jälkivuodon aikaan vaihdoinhan minä). Sitten kotiin palattua kerhojen ja muiden jälkeen: Juoksen ensin keittiöön laittamaan ruoan alkuun. Tytön ulkovaatteet pois. Takaisin keittiöön. Ostokset kaappiin. Vauva edelleen kopassa kuumassa makuupussissa. Vaippaa ei vaihdettu. Kaksivuotias kirkuu ja vääntelehtii lattialla. Vieläkin osa ulkovaatteista päällä - minullakin. En muista edes, miksi tyttö kapinoi. Tiesinkö sitä edes alunperin?

Ja sitten on sellaisia hetkiä kuin tämä. Kaksivuotias nukahti jo kahdeksalta. Myös vauva nukkuu tavallista itkuisemman illan jälkeen. Herää vasta myöhemmin taas. Mies on iltavuorossa. Minä kuuntelen musiikkia ja kirjoitan tätä. Yritän pysyä edes osittain kärryillä uusimmasta musiikista. En halua olla vanha vielä. En ole edes 30 v.! Ja musiikki muistuttaa vanhoista ajoista: Saleista (sekä kunto että luku), diskoista, seurustelusta mieheni kanssa, automatkoista ennen lapsia. Silloin uskalsin vielä kuunnella musiikkia pelkäämättä, että vauva tukehtuu pukluunsa. Ensimmäisen lapsen jälkeen en halunnut kuulla musiikkia ollenkaan. Ääntä oli niin paljon. Musiikki katosi pitkäksi aikaa elämästäni. En soittanut pianoa. Nytkään en kuuntele musiikkia yleensä, jos lapset ovat hereillä. Melutaso nousee liikaa. Opettajana tiedän (olenko kertonut, että se oli joskus ammattini? kai se siellä taustalla on edelleen...), että melu tuottaa lisää melua. Tärkeä keino lasten hiljentämisessä on kaiken muun äänen eliminoiminen. Muutenkin ärsykkeiden vähentäminen. Sama pätee aikuisiin.

Kaatuuko kaikki päälle toisen lapsen myötä? Jopa tämä postaus on osoitus siitä, että toinen lapsi vähintäänkin jakaa huomiota. Yhden lapsen kanssa oli helpompi pitää punainen lanka teksteissä selkeänä. Tein Instagram-postauksen, jonka hashtagit alla. En pystynyt keskittymään kirjoittamiseen tarpeeksi. Kirjaimet eivät menneet kohdalleen. En huomannut sitä ennen kuin kaksi tuntia myöhemmin, tyttöjen nukahdettua. Oli tarpeeksi rauhallista, jotta sain luettua, mitä olin kirjoittanut. Ensimmäisen lapsen jälkeen pystyin vielä pitämään mieleni suurimmaksi osaksi mukana siinä, mitä milloinkin tein.


Tämä hetki on rauhallinen, mutta jopa tässä hetkessä mielessäni on ehkä neljä teemaa, joita koko ajan kuljetan mielessä. Olen äiti. Olen nainen. Kuitenkin toisen lapsen jälkeen mieleni, työmuisti if you will, on ollut jakautuneempi. Yritän etsiä lepohetkiä, vähemmän jakautumisen hetkiä. Jokin osa minusta kai tietää totuuden: Tätä en kestä loputtomiin ilman taukoa.

Viime viikolla odottelin miestäni yhtenä päivänä töistä kotiin. Olimme tyttöjen kanssa kolmestaan kotona. Yhtäkkiä sydämeni alkoi läpättää tahtiin, joka tuntui olevan aivan sekaisin. Syke oli jotenkin tavallista pinnallisempaa kuin sydän ei olisi löynyt oikeita lyöntejä ollenkaan. Minulla on ollut rytmihäiriöitä ennenkin (vt. esim. keskenmeno - linkki), mutta ne eivät koskaan ole olleet tällaisia.

Rv 41+2 klo 7 heräsin housut märkänä. Mieheni oli lähtenyt aamulla töihin. Pari viikkoa meillä päivystänyt äitini ja tyttäreni nukkuivat vielä. Hipsuttelin alas. Osasin neuvolan ohjepaperin ulkoa. Piti laittaa side ja katsoa tuleeko lapsivettä tosiaan. Tein niin, mutta tiesin kyllä, että se oli lapsivettä. Pistin miehelleni viestin
Minua alkoi pelottaa. Supistukset eivät olleet alkaneet vielä, mutta absoluuttinen kipu oli tulossa. Joutuisin kohtaamaan sen ehkä vielä tänään! (Huomaa, että koko tarinan ajan ajattelin, että synnytys kestäisi noin vuorokauden niin kuin ensimmäinen oli kestänyt.) Vettä tuli pulpahtelemalla aina silloin tällöin. Kaikki oli märkänä. Alushousut kastuivat siteestä huolimatta ja vaihdoin ehkä kolme kertaa uudet.

En ole aivan varma, missä järjestyksessä tapahtumat etenivät. Jossain vaiheessa pakkasin loput tavarat valmiiksi. Menin sanomaan äidilleni, että hän voisi viedä tyttäreni kerhoon. Äiti totesi, että ei voi jättää minua yksin kotiin. Yritin sanoa, että menisivät vaan. En halunnut äitini olevan siellä, jos kipu olisi tosi kovaa, mutta ymmärsin kyllä hänen pointtinsa. Entä jos vauva oikeasti tulisi kotona. Ehkä tosiaan olisi parempi, että olisivat kotona. Sitä paitsi pitäisin tyttöä mielellään vielä hetken lähelläni ennen lähtöä. En ollut näiden kahden vuoden aikana ollut kertaakaan yötä poissa hänen luotaan. Raskausdiabeetikkona minun olisi joka tapauksessa jäätävä yöksi sairaalaan. Laitoin pyyhkeen tuolille ja istahdin keittiön pöydän ääreen. Aloin perua päivän menoja kerho etunenässä. Jossain vaiheessa tyttö heräsi, istutin hänet sohvalle ja pistin Ryhmä Haut pyörimään.

Vähitellen tunsin jomotusta, mutta se oli vielä lievää ja epäsäännöllistä. Aloin kellottaa aikoja. Toivoin, että kipu olisi pian säännöllistä - ja edelleen yhtä lievää. Halusin kaiken olevan ohi mahdollisimman pian ja mahdollisimman kivuttomasti. Kipu voimistui pikku hiljaa. Aluksi kellotin supistuksia pöydän ääressä. Niitä tuli noin viiden minuutin välein. En ole oikeastaan enää edes varma lähetinkö miehelleni viestin vai soitinko sairaalaan ensin. Joka tapauksessa soitin sairaalaan (ohjeessa sanotaan, että pitäisi soittaa heti lapsiveden mentyä, mutten halunnut soitella sinne jatkuvasti). Soittaessani supistukset eivät olleet tulleet tuntia viiden minuutin välein ja kätilö kehotti odottamaan kotona vielä (ensi kerralla sanon tuossa vaiheessa, että en varmasti odota!). Kaikesta huolimatta lähetin miehelleni seuraavan viestin ja hyvin epäselvän kuvan, josta hänen oli tarkoitus saada selville, että supistukset tulevat viiden minuutin välein. Hänen kotimatkansa kestäisi 15-20 minuuttia ja sairaalamatka 45-60 minuuttia. Ja kipu tuntui kovenevan koko ajan. Aloin hieman hätääntyä.

Menin suihkuun. Kellottelin aikoja siellä. Mieheni tuli kotiin ja tuli suihkuun kysymään, että joko mennään. Kerroin, mitä kätilö oli sanonut ja sanoin, että odotellaan vielä. Äiti tuli sanomaan, että meidän pitäisi mennä tai vauva syntyy kotiin. Sanoin, ettei sinne saa vielä mennä, että odotetaan. Istuin suihkussa, kun mieheni syötti tyttömme ja pakkasi omat tavaransa. Tyttäreni leikki osan aikaa suihkussa myös. Halusin olla hänen kanssaan vielä hetken, koska pian olisin poissa. Pelkäsin myös sitä, että minulle sattuisi jotain. Yritin pitää tytön mahdollisimman lähellä vielä hetken.

Aloin olla tosi kipeä. Totesin, että nyt lähdetään. Nousin suihkusta ja siitä se alkoi. Supistuksia tuli heti 3-4 minuutin välein. Soitin sairaalaan ja sanoin, että nyt en kestä enää: "Me tullaan nyt." Kätilö sanoi pikaisesti, että tulkaa vaan. Pidin tyttöä sylissä, puin vaatteet päälle, vilkutin kivuissani ensin äitini kanssa jäävälle itkevälle tytölle ja sitten vielä naapurin mummolle.

Matka Espoon sairaalaan kesti noin 45 minuuttia. Ei ollut ruuhkaa, mutta kehät ovat aina hieman tukkoisia. Se matka oli sen absoluuttisen kivun matka. Mieheni sanoi supistusten tulevan 1-2 minuutin välein. Minä kiemurtelin ja ääntelin ja huusin. Pidin kiinni ikkunan yläpuolella olevasta pidikkeestä ja nostin itseäni. Olisin halunnut itkeä, mutta itku ei tullut. Pari kertaa tunsin vauvan hyvin alhaalla. Muutaman hetken mietin, miten ambulanssi edes pääsisi täydelle kehälle. Se matka oli elämäni yksi pisimpiä ja ehdottomasti se kivulian.

Noin klo 12. Lopulta matka oli ohi. Panikoimme sairaalan edessä (esikoinenhan syntyi Naistenklinikalla linkki keskenmennyt lomamökillä linkki). Mistä mentiin sisään? Sanoin miehelleni, että menen tästä kävi miten kävi. Avasin auton oven ja yritin nousta. Kipu oli liian kovaa. Tunsin tupakilla istuvien miesten katseet. Istuin saman tien takaisin alas. Mitä nyt tehdään? En pysty kävelemään. Pistin oven kiinni ja mieheni lähti vielä etsimään oikeata paikkaa. Viimein löysimme parkkihallin ja oven, jolle mieheni jätti minut ja meni pysäköimään autoa. Ilman katselevia silmäpareja supistusten välissä pääsin autosta ylös. Taapersin kivuissani ovesta sisään ja hissiin ja löysin jopa tieni vastaanottotiskille. En ole varma, kuinka monta supistusta sillä matkalla tuli, mutta käveleminen tuntui hieman helpottavan kipua. Roikuin vastaanottotiskissä kiinni. Kaikki tuntui vievän ikuisuuden. Virkailija käski minun istua odottamaan, että joku tulisi hakemaan minua. Lapsivettä tuli edelleen säännöllisin väliajoin ja kipu oli tosi kovaa. En todellakaan voinut istua - enkä varsinkaan kangaspenkille.

En tiedä, kuinka monen supistuksen päästä mieheni oli saanut auton parkkeerattua ja tuli luokseni. Tunsin läheisellä penkillä istuvien tuijotuksen. He varmaan miettivät, että niinköhän minä siihen synnyttäisin. Lopulta kätilö tuli. Pysähtelin käytävässä aina välillä kaiteelle supistelemaan. Sanoin kivun välissä, että haluan ilokaasun. Hän totesi, että mennään vaan suoraan synnytyssaliin. Olin helpottunut, ettei tarvinnut mennä ensin käyrille tms. Sain ilokaasun mutta tiesin, että minun pitää ottaa se välillä pois. Supistukset tulivat liian tiheään. Kaasu ei ehtinyt vaikuttaa kunnolla. Tiedostin, että en voinut olla vielä liian pöllyssä. Minun piti vastailla kätilölle. Yksi ensimmäisistä kysymyksistä oli, että haluanko puudutuksen. Siinä kivussa vastaus oli selvä: Haluan. Ihmettelen sitä vieläkin, että miten hän antoi minun saada puudutuksen, vaikka synnytys oli jo niin pitkällä. Pidin tosin visusti omana tietonani, että olin tuntenut lapsen jo matkalla hyvin alhaalla. Sitten makasin siinä ja otin välillä vähän kaasua. Kätilö valmisteli puudutusta, soitti lääkärin jne. Kerroin itselleni olevani hullu, kun koskaan tulin uudestaan synnyttämään. Kaikki uudelleen synnyttäjät ovat pähkähulluja. Ilokaasu ei auttanut. Näin jälkeen päin: Ensi kerralla vaan annan itseni olla pöllyssä ja mieheni saa hoitaa kommunikoinnin.


Lopulta lääkäri tuli. Hän alkoi tunkea neulaa selkäytimeeni. Hän kysyi minulta, onko neula keskellä. No minulla on lievä skolioosi. Selän keskikohdan tunteminen on melkein mahdotonta. Sanoin, että minusta ei ole jne. jne. Kuulin, kun he sanoivat miehelleni, että häntä ei voida hoitaa, jos hän pyörtyy. Mieheni oli mennyt vessaan. Hän ei halunnut kuulla neulakeskustelua. Lopulta lääkäri ruiskutti puudutteen. Se oli kombipuudutus, mutta käytännössä sain vain spinaalipuudutuksen. Epiduraalia en koskaan ehtinyt saada. Halusivat kuitenkin tehdä sen mahdolliseksi. Tunsin sätkyn ja saman tien olo oli auvoinen. Kipu oli heti poissa. Kaikki oli tosi hyvin. Sanoin kätilölle, että en käsitä, miten kukaan pystyy synnyttämään ilman puudutusta. Kätilö totesi, että me kaikki olemme erilaisia. Hän kyseli ensi kertaa rauhassa tietoja ja minä tunsin vauvan aina silloin tällöin ihan alhaalla. Koitin hieman välillä, pystyisinkö ponnistamaan. En tuntenut ruumiini alaosaa ollenkaan. Sitten kätilö lähti hetkeksi pois. Jäimme mieheni kanssa kahdestaan. Tunnin päästä puudutus alkoi rakoilla. Minä painoin soittonappia. En halunnut jäädä kipuun ilman ilokaasua. Kätilö ehti huoneeseen. Hän ehti antaa minulle maskin juuri ennen kuin kipu repesi käsiin. Kipu oli kovempaa kuin mikään koskaan tuntemani. Se ei ollut enää sellaista kipua, joka taukoaa välissä. Ja olin ollut väärässä. Se aiempi ei ollut sitä absoluuttista kovaa kipua. Tämä oli! Haukoin ilokaasua kuin viimeistä hengenvetoani.

Ja yhtäkkiä kaikki oli jossain tosi kaukana. En tuntenut kipua enkä oikeastaan yhtään mitään. Ehkä jotain huminaa. Jossain kaukana kuulin, kuinka kätilö pyysi miestäni soittamaan kelloa. Mieheni ei mennyt heti soittamaan. Kätilö toisti pyynnön. Myöhemmin mieheni kertoi, ettei ymmärtänyt, että sitä kelloa piti soittaa juuri nyt. Viimeksihän olimme odottaneet kellon soiton suhteen ehkä 40 minuuttia. Jossain kaukana toisessa ulottuvuudessa kuulin jonkun nuoren naisen äänen. Ja huoneessa tuntui olevan joku kolmaskin, jolle muut puhuivat (myöhemmin minulle selvisi, että avustavan kätilön lisäksi siellä oli myös kätilöopiskelija, jota hänen ohjaajansa neuvoi).

Kipu oli poissa enkä ollut itsekään läsnä. Sanoin itselleni, että minun pitää ottaa välillä maski pois. Tein niin kaksi kertaa mutta laitoin sen sitten heti takaisin. En uskaltanut tuntea kipua enää. Minä leijuin jossain. Sitten kuulin kätilön sanovan, että en saanut enää ponnistaa. En edes tiennyt ponnistavani enkä tiennyt, oliko tämä kaikki unta vai totta. Arvasin kuitenkin ensimmäisen synnytykseni perusteella, että se oli totta. Minulle oli kerrottu, että se kaikki toisesta ulottuvuudesta tullut oli silloinkin ollut totta. Yritin kontrolloida sumun takaa lihaksiani ja olla ponnistamatta. Luultavasti onnistuin, koska kätilö sanoi, että jalat eivät vielä tulleet ja kehotti minua ponnistamaan vielä kerran. Onnistuin. Sitten yksinkertaisesti otin maskin kasvoilta, kohotin itseäni ja tarkistin, että oliko se kaikki tosiaan ohi. Vauva makasi jalkojeni välissä. ´

Kello 13.58 tyttö syntyi. Olimme sairaalassa vain kaksi tuntia ennen hänen syntymäänsä. Mieheni ei tarvinnut vaihtovaatteita. Ja minä en aluksi käsittänyt koko asiaa. Sitä, ettei mitään pitkää kitumisaikaa ollutkaan tulossa. Ja se hetki, jolloin ajattelin, että maailman naiset ovat pähkähulluja kesti vain puolisen tuntia. Se oli läpihuutojuttu. Niin lyhyt kipu ja voi antaa toiselle ihmisille elämän. Se on sen kaiken arvoista.

Linkit

unelmanumero5.blogspot.com/2018/09/keskemeno-rv-124.html

unelmanumero5.blogspot.com/2018/09/ensimmainen-synnytys.html

En kommentoi? Nyt kommentoin. En edes tiedä. Kirjoittaminen alkoi olla ahdistavaa. Myös kirjoittamattomuus ahdisti. Mieheni ei pitänyt siitä, että kirjoitin. Hän oli jäänyt työttämäksi ja syytti minua, kun käytin aikaa kirjoittamiseen eikä hän voinut käyttää sitä aikaa työnhakuun. Hän lopetti kännykällä pelaamisen samoihin aikoihin kuin minä kirjoittamisen. Olen samaa mieltä. Kirjoittaminen vei liikaa aikaa. Mieheni aloitti pelaamisen uudelleen jo monta kuukautta sitten. Minä en ole halunnut kirjoittaa. Nyt kirjoitan.

Bloggaaminen, somettaminen, tubettaminen kaikki jollain tavalla tosi ahdistavaa. Enemmän sen tekeminen kuin seuraaminen.

Satuin olemaan samassa tapahtumassa kahden vanhan ystäväni kanssa. Toinen on tällä alalla iso tekijä. Hän tekee heistä kahdesta tätä ammattimaisemmin. Toinen on lähempänä harrastelijaa mutta saa myös rahaa. Molempien sanat kaikuvat ympärillä olevien korvissa. Muistan jonkun lainin jopa ulkoa. Tunsin heidät molemmat vuosia ennen kuin aloittivat. Molemmilla on nykyisin lapsia ja elämä on tietysti vienyt eteenpäin. Jostain syystä en voinut olla miettimättä, että oliko joku muukin kuin lasten aiheuttama stressi vienyt heidän hehkuaan. Julkisuuden paineet. Jatkuva ihmisten tarkkailu. Toisella oli kamera kädessä melkein koko ajan. Jokainen ympärilläolija tietää myös ongelmat ja virheet, joista ovat hyvin julkisesti kertoneet. On pakko ylläpitää somea, tubea, blogia koko ajan. Ei mikään kahdeksasta neljään työ. Pää pyörittää ideoita. Typerää oli, että kiinnitin jopa heidän pukeutumiseen huomiota. En kiinnitä ihmisten pukeutumiseen yleensä paljonkaan huomiota. Jos he eivät olisi mitä ovat, en varmaan olisi huomannut koko asiaa. Ja sitten vielä tämäkin: Molemmat ovat vanhoja ystäviäni, mutta en tiedä uskallanko enää lähestyä heitä. Voi raukkoja, onko jätettävä jopa ystävät työn takia? Ulkonäkö, vaatteet, tuijotus, stressi, ystävät, liian vähän aikaa lapsille, liian vähän aikaa miehelle, liian vähän aikaa hoitaa kotia, liian vähän aikaa millekään muulle kuin sille yhdelle. Orjuus! Ja niin monen muunkin kohdalla voi käydä niin...


Haluaisinko itse mennä alalla niin pitkälle? Kommentoin: En. Kuitenkin haluaisin mennä johonkin asti. Haluaisin kirjoittaa. Missä raja? Voisinko kirjoittaa ilman omia kasvoja ja menestyä? Nope. Enkä ole ihmisenä sitä julkkistyyppiä. Ei sovi minulle. Tykkään rauhallisesta turvallisesta maalaiselämästä ja vapaudesta mennä halutessani minne tahansa.

Vielä kommentoin. Asun samassa pikkukaupungissa erään Suomen kuuluisimmista (ja rikkaimmista) bloggareista kanssa. Häntä en tunne henkilökohtaisesti. Hän ei ole ystäväni. Olen joskus miettinyt, miten onkin sattunut niin, etten ole koskaan törmännyt häneen missään. Olen itsekseni ajatellut, että joku käy luultavasti näitten julkkisten puolesta kaupassa tai he käyttävät jotain palvelua, ettei tarvitse mennä ihmisten ilmoille. Yhtenä päivänä olin ruokakaupassa ja kohtasin juuri tämän bloggarin. Katsoin häntä silmiin ja tiesin kyllä heti, kuka hän oli. Mielessä kipaisi jopa verotiedot. Olen seurannut uutisotsikoita minäkin. Emme katsoneet toisiamme silmiin pitkään. Hän tiesi, että minä tiesin, mitä miljoona mummoa ympärillämme ei tiennyt. Se riitti hänelle ja totuus on, että se riitti minullekin.

Rahat voisin ottaa, mutta vapaudestani en luovu.