Tyttöjen äitinä olemisen vaikeus - Unelma 5

Tyttöjen äitinä olemisen vaikeus

by Emilia - 10/18/2019

Minulle on alkanut muodostua tyttöjen äiti -identiteetti. En viittaa nyt vaaleanpunaisiin pitsihörhelöihin (vaikka niitäkin rakastan!) vaan siihen ilmiöön, että molempien lasteni henkinen, fyysinen, psyykkinen identiteetti on nainen. Vauvasta se ei toki tule vielä niin esille. No jaa esimerkiksi ääntely on kyllä hyvin naisellista. En tarkoita itkua vaan hänen muita äännähdyksiä.

No niin mutta fyysiset ominaisuudet sikseen. Vanhemman tyttäreni sukupuoli tulee hyvin selkeästi esille monessa asiassa. Minusta maailman naisellisin piirre, jota olen aina inhonnut, mutta jonka tunnistan joskus myös itsessäni: Tyttäreni loukkaantuu helposti. Alahuuli alkaa ensin väpättää, sitten tyttö katsoo minuun ja sitten seuraava dramaattinen askel on se, että hän alkaa parkua. Äiti tai joku muu teki jotain ennen kuulumattoman kamalaa ja loukkaavaa. En koe itseäni kauhean naiselliseksi tässä asiassa. En loukkaannu helposti. Tai siis that isn't quite right. Miehelleni loukkaannun aika ajoin helposti. Sekin on ärsyttävää, I know. Ja kaiken lisäksi äärettömän typerää. Mutta minulla ei ole sitä ärsyttävää naisellista piirrettä, että loukkaantuisin muille ihmisille kovin helposti. Olen loukkaantunut mieheni lisäksi jollekin toiselle ihmisille aikuisena ehkä kerran tai kaksi. Monet asiat ärsyttävät minua mutta harva asia loukkaa.

Kuitenkin tunnen naiselliset loukkaantumiset erittäin hyvin. Äitini loukkaantuu minulle aina silloin tällöin. Nykyään useita kertoja vuodessa. Hänen kanssaan minulla on vaikeaa, koska hän on hyvin naisellinen. Rakastaa ihmissuhteista puhumista ja loukkaantuu ja on herkkä ja tuntee suuria tunteita ja what not. Niin kerroinko, että minulla on myös kaksi siskoa ja neljä siskon- tai veljentyttöä (kyllä, tytöillämme on 8 tyttöpuolista serkkua ja vain 2 poikapuolista). Sen lisäksi minulla on ollut yhteensä yhdeksän kämppistä, naisia kaikki. Asuin käytännössä naimisiinmenoon asti kämppisten kanssa. Erityisesti ennen naimisiinmenoa sielu lepäsi, kun joskus sai olla oikein äijäporukassa. Nyt on onneksi oma mies tasoittamassa meidän perheen nykyistä epätasapainoa.

Toisin sanoen kun pieni tyttäreni loukkaantuu jostain, niin minulla on tarpeeksi kokemuspohjaa tietääkseni kyllä heti, mistä on kyse. Näen tyttäreni kasvonpiirteissä oman äitini kasvonpiirteet ja alahuulen väpättämisen (ihmiset sanovat usein, että hän muistuttaa enemmän äitiäni kuin minä muistutan äitiäni). Ja minun on aina lohdutettava ja tuettava jne. Oltava lämpömittari ja lämpöpatteri aina, kun sitä tarvitaan. Not really my piece of cake. Kai se on minun osani tässä elämässä. Täytyy pystyä tunnistamaan toisen tunteet kulmakarvan värähdyksestä ja pystyttävä reagoimaan niihin oikealla tavalla. Usein en jaksa.

Tässä meidän vauvan tunneskaalaa. Ajattelin, että tyttöpostaukseen sopisi vaaleanpunainen, mutta meni jopa minun makuun hieman liian vaaleanpunaiseksi!


Toinen piirre mikä minua naisissa  ärsyttää on se, että he päättävät jotain ja analysoivat ja päättävät uudestaan ja analysoivat ja pyörtävät päätöksensä taas. Miettivät liikaa. Eivät osaa tehdä päätöksiä. Ovat epävarmoja. Tämä piirre tyttäressämme ärsyttää mieheni kanssa meitä molempia. Tyttö ei tiedä mitä haluaa. Epäilen tosin, että tämä on varmaan ylipäätään kaksivuotiaiden piirre, ei vain kaksivuotiaiden tyttöjen. Poikien äidit, miten on?

Niin ja jottei lukijani käsittäisi aivan väärin: Koen itseni kyllä monella tavoin naiselliseksi. Olen multitaskaaja. Rakastan käsilaukkuja, kukkamekkoja, kenkiä, lettejä, leipomista, vauvoja, lapsia, Ikeaa, sisustusta, vaatekauppoja, hemmottelua jne. jne. Olen aina silloin tällöin epävarma päätöksistäni ja aina silloin tällöin loukkaannun miehelleni. En yleistä koko mies- tai naissukupuolta. Tunnen loukkaantuvia miehiä. Tunnen epävarmoja miehiä. Tunnen naisia, jotka osaavat tehdä päätökset kerralla. Tunnen naisellisia naisia, jotka eivät rakasta naisellisia juttuja.

Eilen tyttäreni sanoi hiuksia kammatessaan "(oma nimi) kaunis" ja uudestaan "(oma nimi) kaunis". Se on todellakin sosiaalista oppimista. Ja nyt aion sanoa jotain pöyristyttävää: Tyttäreni saavat todellakin olla tyttöjä. He saavat niin kuin minäkin aikoinaan kiipeillä puissa, leikkiä autoilla ja olla hyviä matematiikassa, mutta en yritä kasvattaa heistä poikia tai neutreja. He saavat pukeutua lippikseen ja collegeihin ja tuntea tunteita. Ja minun on vain hyväksyttävä se, että olen koko loppuelämäni sidottu näihin naisiin. Minun on jaksettava olla heidän tukenaan vuoristoradassa.

Ei se mitään. Jollakulla on asiat aina huonommin kuin minulla. Muutama päivä sitten olin tytärteni kanssa eräässä lastentapahtumassa. Minä olin siellä kahden tyttäreni kanssa, mutta yksi toinen äiti oli neljän tyttärensä kanssa!! Vitsi vain.

Saattaisit pitää myös näistä

0 kommenttia