Ja sitten muistat, että olet äiti. Kello on 23.56 ja nuorempi tyttäreni on juuri herännyt. Huomenna lähdemme reissuun ja Helsingin päärautatieasemalla pitää olla klo 9.20. Asumme Porvoossa. Vanhempi tyttäreni oli ilmeisesti nukahtanut päiväkodissa, koska hän nukahti vasta puolisen tuntia sitten. Nuorempi tyttö on pirteä kuin peipponen. Meni juuri alas katsomaan, kun isänsä pelaa tietokoneella. Heti kun kuulin hänen töpsötyksensä; tiesin, että on tulossa pitkä yö ja huomenna kaikki ovat hyvin väsyneitä. 

Jossain kauniissa sadussa olen kuullut, että ihmisillä on lapsia, jotka ovat unessa jo ennen yhtätoista. Meidänkin tytöt ovat välillä unessa ennen yhtätoista. Ehkä 20 vaille yksitoista. Useimmiten nuorempi tyttö on kuitenkin valveilla. Hänen luontainen unirytminsä tuntuu olevan se, että hänellä on iltaunet ja sitten hän valvoo pikkutunneille. Nyt kysyt, ettenkö yritä nukuttaa häntä uudestaan, kun hän nousee ensimmäisiltä yöuniltaan. Totta kai yritän. Tunnen hänet kuitenkin erittäin hyvin ja tiedän, milloin hän on väsynyt ja milloin ei - milloin kannattaa yrittää ja milloin ei. 

Olen ollut äiti nyt neljä vuotta. Ne vuodet ovat opettaneet, että lapset eivät toimi kuin oppikirjoissa. Olen oppinut, että kaikki ei vain yksinkertaisesti toimi, joka lapsen ja tilanteen kohdalla. Kauniit nukkumista käsittelevät oppaat sanoisivat, että tassuta. Öö, tyttö meni jo! Tassuteltava on poissa. Nyt sanot, että olisi pitänyt tassuttaa silloin, kun olivat vielä pieniä. Ensinnäkin kaikki oppaat failasivat meidät jo siinä vaiheessa, kun niissä puhuttiin pinnasängyistä. Ensimmäinen oli 9 kk, kun osasi kiivetä pinnasängyn reunalle. Toinen oli 11 kk. Molemmat ovat edelleen erittäin lahjakkaita kiipeilijöitä. Siitä olen äitinä toki ylpeä, mutta erittäin lahjakas kiipeilijä ei ole hyvä yhdistelmä unesta pitämättömän pikku lapsen kanssa.

Nuorempi tyttö oli 1 v 7 kk, kun jätin häneltä varsinaiset päiväunet pois. Sen jälkeen en ole enää yrittänyt nukuttaa häntä kotona. Matkustamme kuitenkin päivittäin pitkiä matkoja autolla ja hän nukkuu matkoilla päivittäin. Tänään hän istui autossa ehkä 2,5 tuntia yhteensä, mikä tarkoittaa, että hän on viimeisten iltauniensa lisäksi nukkunut myös autossa. Usein mietin, että jos asuisimme kotikaupungissani Vaasassa, jossa kaikki on 10 minuutin matkan päässä kaikkialta, niin tällaista ongelmaa ei olisi. Asumme Porvoossa maalla, josta käymme lähes päivittäin naapurikuntien alueella. Matkat eivät ole mitään 10 minuutin matkoja. Päivä, jona olen illalla nukkumaan mennessäni viettänyt autossa useamman tunnin, on ihan tavallinen arkipäivä - ei matkustuspäivä.

Jos kyseessä olisi ensimmäinen lapsi, niin olisin luultavasti enemmän huolissani tilanteesta. Nyt tiedän, että viikon päästä tilanne helpottuu, kun tyttö aloittaa kerhon kolmena päivänä viikossa. Hänen tavoiteunirytminsä ei muutu (olen koko ajan yrittänyt saada häntä siskonsa rytmiin tai lähelle sitä), mutta kerhossa hänen on pakko olla hereillä ainakin kerhon ajan. Silloin hän ei ole minun kanssa torkkumassa 20 minuutin matkaa takaisin kotiin siskoa viemästä vaan siskonsa kanssa kerhossa. Ja kyllä kerhomatka on noin 40 minuuttia. Vienti- ja hakureissu molemmat noin 40 minuuttia. Neljä kertaa 20 minuutin matka. Lienee selvää, miksi automatkat vaikuttavat autossa helposti nukkuvan pienen unirytmiin.

Jostain syystä tätä kirjoittaessani kuulen teidän muiden naisten äänet pääni sisällä: Lukuisat keskustelut muiden naisten kanssa, teidän viestit, livekeskustelut näiden neljän vuoden aikana pyörivät päässäni. Kuulen sekä paheksunnan että "niin meilläkin" -ajatukset. Teidän sisäiset äänet. "Oletko ajatellut, että koittaisit...?" "Meillä se ei ikinä toimisi." "Turha näitä jauhaa. Lutviutuvat ajallaan." Mietin välillä niin itsekin. Ensimmäisen kohdalla tässä vaiheessa lainasin opaskirjoja. Toisen kohdalla tiedän, että nämä ovat vain vaiheita eikä kannata stressata niistä liikaa. Ne menevät nopeasti ohi ja sitten tulee jokin uusi vaihe.

Sain tällä viikolla koronarokotteen. Näimme mieheni kanssa lehdessä, että Porvoo jakaa rokotteita walk-in-periaatteella niille, joiden ensimmäisestä rokotteesta on kulunut 8 viikkoa (ja mitä ilmeisemmin myös niille, jotka eivät ole vielä saaneet ensimmäistä rokotetta, koska kysyivät kumpaa olin tullut hakemaan). Mieheni ehdotti, että menisin ottamaan rokotteen, koska hänen iltavuoroviikolla hän voisi olla kotihoidetun tytön kanssa sillä aikaa, kun vanhempi tyttö olisi päiväkodissa ja minä hakemassa rokotusta. 

Olin kuullut, että toisesta rokotteesta voisi tulla enemmän oireita kuin ensimmäisestä. Kuitenkin minun vanhemmista kumpikaan ei ollut saanut kummastakaan rokotteesta liiemmin oireita enkä ole saanut ihmeellisiä oireita aiemmista rokotuksista, joten en odottanut mitään erityistä.

Ajelin Porvoon Taidetehtaalle ja jonotin vuoroani rokotteeseen. Koko prosessi kesti noin kaksi tuntia. Vastailin WhatsApp- ja Instagram-viesteihin. Jossain vaiheessa soi puhelin: Tytön nenä vuotaa. Pitää tulla hakemaan kotiin päiväkodista. Totesin hoitajalle, että yritän saada mieheni hakemaan hänet, että minä olen nyt jonossa koronarokotukseen. Mies ei vastannut puhelimeen. Ei edes viidennen eikä seitsemännen soittokerran jälkeen. Vuoronumeroni oli 65. Jossain numeron 61 kohdalla kuulin sivusta, kuinka keskustelivat keskenään, että rokotteet loppuvat pian. Samalla seurasin kellosta parkkiaikaa. Olin pysäköidessäni jutellut lappuliisan kanssa ja tiesin, että paikalla piti olla ajoissa. Hän ei olisi kaukana. Miehen työvuoron alkuun ei olisi monta tuntia ja walk-in-rokotuksetkin kestivät vain tietyn ajan. Tilanne oli stressaava. Liian monta rautaa tulessa. Vuoronumero 64 tuli ja siinä vaiheessa pistin puhelimen pois. Mietin, miksei mieheni vastannut. 

65 huudettiin. Helpotus: parkkiaika tulisi riittämään! Kopissa kysyivät, oliko kahdeksan viikkoa kulunut edellisestä rokotteesta ja pitikö perua varattu rokotusaika. Vastailin ja kuuntelin samalla viereisen kopin keskustelua. Mies sanoi, että häntä pelottaa. "Hyvä tietää. Hyvä, että kerroit." oli vastaus. Vastasin hänelle mielessäni, että tiedän mistä puhut. Ja samalla en. Ehken sittenkään. Ehkä häntä pelotti enemmän. Totuus oli, etten siinä kaiken sähläyksen keskellä juuri ehtinyt miettiä koko asiaa.

Sitten tuli rokote. En ole edes varma, missä vaiheessa. Hoitajan kädet tuntuivat yhtä kylmiltä kuin neula tai neste sen sisällä. Viimeksi tunsin rokotuksen paremmin. Sitten se oli ohi. En tiedä oliko se ehkä 1,5 minuuttia. En ole varma, mutta aika oli lyhyt. Odotushuoneen ovella tajusin, että nyt on turha soittaa enää miehelle. Pääsisin lähtemään sieltä 15 minuutin päästä kuitenkin. Hänellä kestäisi pitempään saada nuorempi lapsi puettua ja autoon ja ajettua päiväkotiin kuin minulla. Istuin tarkkailuhuoneen tummanharmaalle tuolille. Näyttivät siellä Teleksin konserttia. Ei tullut Hiljaa virtaa Vantaata. Hoidin edelleen asioita ja mietin, mitä sanoisin päiväkodilla. Mietin, miksi mies ei vastannut. Entä jos hän ei ollutkaan herännyt tytön heräämiseen? Entä jos jotain oli sattunut? Kuitenkin jossain sisälläni tiesin, että kaikki on hyvin. 

Kaikki oli hyvin. Myös minulla. Mitään vaarallista ei tapahtunut. Ei tuntunut kipua. Ei mitään. Jännitys ja jännittyneisyys vain. 15 minuutin kuluttua lähdin tarkkailuhuoneesta autolle. Ehdin ennen lappuliisaa. Ajoin tytön päiväkodille. Sopersin siellä hoitajalle jotain ja ajoin tytön kanssa kotiin. Kaikki oli hyvin. Miehen kännykkä oli jäänyt edellisenä päivänä töihin. Mies lähti töihin. 

Hetket ennen rokotusta ovat kirkkaana mielessäni, mutta kaikki sen jälkeen on himmeää. Menin sohvalle ja minusta tuntui yhtäkkiä tosi väsyneeltä. Olin sopinut erään paketin hakemisen samalle päivälle. Ensimmäinen virhe. Tuntui, että unta ei voinut vastustaa. Lukittauduin lasten kanssa lapsiportin sisään, laitoin sekä telkkarista että tabletista tulemaan lastenohjelman, otin kuivumassa olleen vielä lakanattoman täkin ja kiskoin sen päälleni. En jaksanut välittää, että se likaantuisi uudestaan. Pistin kellon varmuuden vuoksi herättämään, jos tosiaan nukahtaisin. Ja jossain vaiheessa nukahdin. Heräsin herätyskelloon ja edelleen hyvin hyvin väsyneenä aloin pukea tytöille vaatteita päälle. He olivat löytäneet nuppineulat! Ne ovat ylhäällä paikassa, jonne kolmevuotias osaa kiivetä, mutta josta hän ei yleensä tajua niitä etsiä. Tämä oli poikkeus. Keräsin neulat. Raahasin tytöt puolipukeissa autoon. 

Ajoin noin tunnin matkan hakemaan pakettia. Lapset nukkuivat. Kävin nopeasti kaupassa. Ostin valmis kanaa. Se oli hyvä valinta! Sain itseni ja lapset takaisin kotiin. Kotona nuorempi tyttö oli virkeä kuin peipponen. Vanhempi taisi nukahtaa heti ruoan jälkeen. Aloin tuntea oloni väsyneen lisäksi myös kipeäksi. Päänsärky, joka oli orastanut jo useamman päivän, voimistui. Myös selkä-, hartia- ja niskasärky tuntui voimistuvan. Lonkkakipu, joka vaivasi minua aina raskauksien aikaan tuntui myös tulleen nyt yhtäkkiä täydellä voimalla takaisin ja jopa luupiikki sattui joka askeleella kantapäässä. 

Kaikki tuntui kovemmin. Kuin olisin vaimentanut ne lääkkeillä aiemmin ja nyt yhtäkkiä kaikki olemassa oleva kipu pääsisi vaimentamattomana tajuntaani. Oliko kipu vain minun pään sisällä? Muistan vielä luokan, jossa meillä oli lukion biologian kurssi 2: ihmisbiologia. Reseptori se sana varmaan oli. Aivot tuntevat kivun. Ihminen tuntee aivoillaan. En ole varma, menikö se lause niin eikä sillä ollut väliä. Samalla välähdys synnytyksistä. Kuin hetki synnytyksen jälkeen. Ruumis ei ole vakaa. Liikkeet jollakin tapaa kulmikkaita, hallitsemattomia. Tai kuin ilokaasun jälkeen. Vaimennettu kipu ja sen jälkeen kaikki tulee läpi ja tuntuu paljon voimakkaammalta kuin koskaan aiemmin. Kyllä, se on pään sisällä. 

Ainut kokonaan uusi kipu oli kipu kädessä. Tyttö hyppi jatkuvasti käden päällä. Hänellä oli hellittelyvaihe päällä. Se tuntui jatkuvan monta tuntia. Äitin syliin. Äitin syliin. Yritin kääntyillä ja nousta sohvalta, mutta huomasin, että olinpa miten tahansa, niin kipu oli vastassa. Harkitsin pissaavani alleni. Tytöt olivat pissineet sohvalle niin monta kertaa, että haittaisiko tuo enää tässä vaiheessa, jos minäkin pissisin. Mietin sitä sotkua ja siivoamista ja totesin, että ehkä yritän nousta. Etsin katseellani pottaa. Se oli vessan ovella. Voi ei. Sain itseni ängettyä vessaan.

Vilun väristyksiä. Mittasin kuumeen vähän ennen miehen tuloa ja hetken päästä uudestaan. 38,1°C. Ei mitään ennalta-arvaamatonta. Makasin sohvalla, mies pelasi ja tyttö hyppi päälläni. Hän ei näyttänyt mitään väsymyksen merkkejä. Minä nukahtelin pariksi tunniksi kerrallaan. Olisi pitänyt mennä sänkyyn. En jaksanut nousta. Aamuyöstä sain käveltyä ylös. Se oli vähän helpottunut. Sieltä sain edelleen käveltyä alas ja haettua Buranan.

Lue tämä: Kerroin yksityiskohtaisesti, mitä tapahtui ja miltä minusta tuntui, mutta tässä ei ollut rokotevastaisuutta. Olin kipeä noin 12 tuntia. Sen jälkeen olin seuraavana päivänä edelleen väsynyt, mutta muita oireita ei ollut. Minulla oli loppujen lopuksi hyvin tyypilliset monesta eri rokotteesta saatavat oireet ja hyvin pitkälti siis samat oireet, jotka saattavat liittyä esimerkiksi flunssaan. Näin jälkikäteen minun olisi pitänyt ottaa Burana paljon aiemmin, koska se vei kivut ja kuumeen välittömästi pois. Kuvailin kipua yksityiskohtaisesti sen takia, että olin yllättänyt ja olen yllättynyt edelleen siitä, miten omat vanhat kivut tuntuvat voimakkaammin. Mainitsin synnytyskivun, koska sen kohdalla olen miettinyt samoja asioita, mutta koronarokotteen mukanaan tuomat kivut eivät ole suuruusluokaltaan millään tavalla verrattavissa synnytyskipuihin tai ainakaan kovempiin synnytyskipuihin. Synnytyshän usein alkaa lievemmällä kivulla. Paitsi käynnistys minun kohdallani, mutta ei mennä siihen! Siitä voit lukea täältä.

Monesta syystä. Ensinnäkin olisi pitänyt mennä sinne vasta miehen yövuoroviikon perjantaina, jolloin hän olisi ollut kotona koko sen ajan - ehkä nukkuvana mutta varmuuden vuoksi läsnä auttamassa lasten kanssa. Olisi pitänyt tajuta laittaa lakanat sekä ruoat valmiiksi ja sopia menot muille päiville. Olisi luultavasti ollut järkevää ostaa lapsille siksi päiväksi jotkin tarroja sisältävät värityskirjat, jotta heillä olisi ollut tekemistä, jos olisin huonossa kunnossa.

Olimme viime viikolla lasten ja miehen kanssa vesipuisto Serenassa. Haluaisin kuvailla tunteitani siellä ja muutenkin viime aikoina, koska uskon, etten ole yksin tämän kokemuksen kanssa. Veikkaan, että siellä ruudun takana on monia, joilla on samantyyppisiä ajatuksia ja samantyyppinen kokemus. On vaikea pystyä muodostamaan se sanoiksi. Yritän.

En ollut nähnyt niin paljon ihmisiä pitkiin aikoihin. Mikään osa minussa ei pelännyt koronaa. En pelännyt saavani sitä sieltä. Mietin joissain tilanteissa, että nyt me ollaan kaikki tässä aika lähekkäin. Korona ei ollut se, mitä siinä tilanteessa pelkäsin. Älkää ymmärtäkö väärin: Olen pelännyt koronaakin, mutta meidän rokotuksen saaneiden vakavasti sairastumistilastot ja tartuttamistilastot tuovat rauhaa. Toinen rauhaa tuova seikka oli silmien kirvely veden osuessa silmiin. Vedessä oli paljon klooria. Ei, korona ei ollut siinä tilanteessa pelkoni.

Olimme Espoossa. Tunnen paljon ihmisiä Espoosta ja muutenkin pääkaupunkiseudulta ja ympäryskunnissa. Tunnen paljon enemmän ihmisiä sieltä kuin Porvoosta. Ja Pohjoismaiden suurimmassa vesipuistossa voisi olla ihmisiä paljon kauempaakin. Olin opettajana itse asiassa aikoinaan hyvin lähellä Serenaa. Sama syy, miksi aikoinaan halusin Vaasasta pois. Opettajan viitta ei välttämättä ole se, mitä haluan kaikkialle kantaa. Kaikkine virheineni. Opettaja kaikista ammattikunnista. Ei saa sekoilla. Pitää olla psyykkisesti ja sosiaalisesti vahva. Kansankynttilä, mutta ehkä hieman eri tavalla kuin useimmat sen mieltävät. Minun pelkoni on se, etten osaa sanoa entisille opiskelijoilleni oikeita sanoja - etten pysty olemaan heille se, mitä he tarvitsevat. Kun viettää jonkun kanssa kuukausitolkulla päivittäin monta tuntia aikaa, niin häntä oppii rakastamaan.

Sen lisäksi olin hyvin tietoinen numerosta, jonka olin viimeksi samana aamuna instastoryssa nähnyt. Storyn katselut. Monesta ihmisestä kenties tuntuu, että he tuntevat minut - ja minusta tuntuu, että minä olen oppinut tuntemaan heidät. Ne kaikki keskustelut niin monen ihmisen kanssa. Entä jos kohtaan heidät enkä olekaan sitä, mitä haluaisin heille olla? Nyt en tarkoita ulkonäköä. Entä jos en saa sanaa suustani? Entä jos teen jotain typerää, joka näyttää epäkohteliaalta mutta on jännitystä?

Miten kaikki lopulta meni? Menimme Serenaan. Aiemmin olin aina se rakastava, iloinen, valoisa. Nyt en enää tiedä, miten olisin. Tiedän, etteivät ihmiset tuijottaneet, koska ulkonäköni oli jonkin tietyn näköinen. Pelkäsin heidän katsovan minua, koska en hymyillyt. Minua pelotti ja ahdisti ja toivoin, ettei kukaan tuntisi minua tai etten itse tuntisi ketään. Samalla tiedän, että on muitakin, jotka jännittävät. Ja tiedän kyllä, että salaisuus on hymyillä ja katsoa ihmisiä silmiin.

Serena-käynti ei ollut ainoa kerta. Minua nolottaa julkisilla paikoilla tyttöjen kiukkukohtausten tullessa. Usein minusta tuntuu, että ympärillä olijat tuomitsevat minut. Kaikki on aina äidin syytä. Miksei tuo äiti tee mitään? Kun kannan huutavan tytön pois jostain sosiaalisesta tilanteesta tai vaikka kadulta tai ruokakaupasta, niin tunnen ihmisten katseet. Tiedän, että osalla heistä on ollut samanlaisia tilanteita omalla kohdalla ja he ymmärtävät. Osa ihmisistä taas ajattelee, että tuo on väärä toimintatapa jne. jne.

Voi, tästä aiheesta olisi kokonaisuudessaan niin paljon sanottavaa. Palaan otsikkoon. Minun sosiaalisten tilanteiden pelkoni tuntuu pahentuneen viime aikoina selvästi. Se on hölmöä, koska yhtä aikaa kaipaan ystäviäni ja perheenjäseniäni enemmän kuin koskaan aiemmin ja haluaisin olla yhteydessä heidän kanssa ja jutella ja tehdä asioita, mutta pelkään, että käyttäydyn huonosti heitä kohtaan - etten saa pidettyä itseäni koossa tai kohteliaana.

En tiedä, onko se kotiäitiys vai korona. Olen ollut kotona nyt yli neljä vuotta. En ole välissä käynyt töissä, mutta olen suurimman osan ajasta toki nähnyt monta kertaa viikossa muita ihmisiä: käynyt jumpissa ja kerhoissa lasten kanssa, kirjastoautolla, kirjastossa, kirkossa, kaupassa, kadulla, leikkipuistoissa, sisäleikkipuistoissa, vaikka missä. En ole ollut erakkona. Korona-aikana tällaiset tilanteet, joissa on suuri ihmisryhmä koolla ilman ilmeet suurimmaksi osaksi peittävää maskia - siihen en ole enää tottunut. Täytyy totutella uudestaan. En ole enää sama kuin ennen koronaa enkä varsinkaan sama kuin ennen äitiyttä.