Kaupallinen yhteistyö: Kicks

Sisältää mainoslinkkejä, jotka on merkattu *-merkillä

Tiedän, että nämä ajatukset ovat typeriä, mutta sanonpa ne nyt kuitenkin ääneen. Olen alkanut pikku hiljaa tajuta, että sen lisäksi, että olen menettänyt lasten myötä mahdollisuuden kodinulkopuolisiin harrastuksiin tai rauhallisiin hetkiin tai itsekkäisiin valintoihin nyt ylipäätäänkin, niin olen myös huomannut, että minun ikäni alkaa vaikuttaa ulkonäköön. Sanon tarkoituksella ulkonäköön, sillä esim. päivittäiset jatkuvat selkäkivut alkoivat jo kauan sitten.

Olin 23-vuotias, kun röntgenkuvissa näkyi lievä skolioosi. Välillä selkäkivut äityvät pääkivuksi ja se on osa minun todellisuutta ja normaalia elämää. En tiedä, onko kellään aikuisella ihmisellä edes olemassa ihan kivutonta tai särytöntä päivää. Tämä on jotain, minkä hyväksyin jo vuosia sitten. Aluksi, silloin ennen lapsia kävin kuntosalilla vahvistamassa selkääni. Skolioosiin auttaa se, jos lihakset selkärangan ympärillä ovat hyvässä kunnossa. Olen ehkä kertonutkin, mutta jos nykyisin yritän jumpata kotona, niin yleensä lämmittelyosuus menee ja siihen se sitten tyssää. Siinä vaiheessa lapset hyppivät seinille niin pahasti, että on pakko lopettaa (noin viiden minuutin jälkeen). 

Kipu ei ole siis mitään uutta tai mitenkään vahvistunut kolmenkympin jälkeen, mutta ulkonäkö on muuttunut. Näin tänä kesänä (täytin 30 v. huhtikuussa) ensimmäiset syvät uurteet silmien alla ja iho on todellakin alkanut näyttää siltä, että elämää on eletty. Ulkonäöstä huolehtiminen on lasten kanssa todella vaikeaa. Hampaitten pesukin on raastavaa. Lapset huutavat taustalla. Varsinkin iltaisin he ovat yleensä siinä kohti jo niin väsyneitä, että menee yhdeksi huudoksi vaan koko homma.

Niin, korona, lapset ja ikä eivät ole ehkä paras yhdistelmä ihon tai kauneuden kannalta. Aiemmin kun olin vielä työelämässä meikkasin päivittäin. Se kuului asiaan. Kotiäitinä meikkaan vain hyvin harvoin. Meikittömyyteen päätin äskettäin kokeilla ripsien ja kulmien kestovärjäystä. Ostin *Kicksin verkkokaupasta paketin, jossa mainostettiin, että toimii sekä ripsille että kulmille. Tuote oli siis *Coloran Eyelash & Eyebrow Quick Dye Brown/Black. Kulmista tuli kivat. Kulmien värjäämistä jatkan ehdottomasti jatkossakin. Tosin mietin, että pitäisikö väri olla vähän vaaleampi.

Sen sijaan ripsille en tuotetta ehkä välttämättä suosittele. Tai siis minulla on perinteiset suomalaiset ripset. Niihin ei oikein värin vaihtaminen auta. Tämä on jotain, minkä huomasin jo vuosia sitten, kun kävin ihan ripsiä värjäävässä liikkeessä värjäämässä ripseni. Värjääminen ei anna voluumia. Värjääminen ei oikeastaan edes näy, koska minun ripset on niin olemattomat.

Olen ennenkin blogissani kirjoittanut juttua siitä, että bloggaaminen on paljon brändäystä. Blogin kirjoittajalla on henkilöbrändi, jota hän kantaa kirjoittaessaan ja somea tehdessään. Nykyään suosittujen blogien takana on yleensä aina vahva henkilöbrändi. Iso osa brändiä on yleensä bloggaajan itsestään postaamat kuvat. Henkilöbrändi ilman kuvaa on heikko - ainakin blogimaailmassa. Bloggaajana minun pitäisi ottaa paljon kuvia itsestäni, koska blogi on parempi, jos sillä on kasvot. Blogi on parempi, jos olen luonut sen ympärille vahvan henkilöbrändin. Blogi on kiinnostavampi, jos sitä kirjoittaa ihminen ja siksi omakuvat ovat tärkeitä. Ääni on kiinnostavampi, jos sillä on kasvot. Näin on myös kirjoitetun ääneen laita.

Kuvien ottaminen itsestä on kuitenkin yhtä tuskaa. Jokaisesta kuvasta näkyy se valitettava seikka, jota en ole itse vielä oikein sisäistänyt: Olen pullukka. Niin ja minulla oli jo alunperinkin korkea hiusraja, mutta vauvat ovat molemmat repineet hiuksia ja ne ovat raskauksien jälkeen tietysti myös tippuneet enemmän. Seurauksena olen alkanut näyttää yhä kaljummalta. Kalju pullukka. Ja vielä ikä: Kolmekymppinen kalju pullukka! En ole ihan varma, haluanko brändätä itseäni sellaiseksi. Painon suhteen juttu on sillä tavalla, että se on koko aikuisiän heitellyt tosi paljon. Minun on vaikea uskoa, etten missään vaiheessa taas laihduttaisi tästä 10 kiloa pois.

Miten tämä liittyy kolmenkympinkriisiin? Bloggaaminen liittyy kolmenkympinkriisiin siten, että blogin takia minun pitää ottaa itsestäni kuvia ja koska niitä olisi postattava, niin niitä on myös katseltava. Eikä se auta kriiseilyä yhtään!

Muistatte ehkä minun bucketlistin. En osannut pistää listalle tätä paikkaa, mutta olisin luultavasti laittanut, jos olisin tiennyt. Sain suosituksen tästä kesän alussa. Kotkaan on vain tunnin matka meiltä Porvoosta. Helsingistä ajoaika noin 1,5 tuntia. Minusta Katariinan meripuisto oli ihan päiväretken tai puolipäiväretken arvoinen kohde.

Hetken ihan tosissani muuten mietin, että tuo apina on vaan ihminen joka seisoo asennossa isojen kaupunkien malliin. Ei, kyllä se oli puuta. Ehkä vähän helpotuskin tavallaan. Tuli vähän kiusallinen olo siinä vaiheessa, kun en ollut varma!

Puiston viheralueet olivat huoliteltuja ja ne olivat täynnä yksityiskohtia. Ei sillä, että me tyttöjen kanssa olisimme juuri ehtineet niitä ihailla. Heillä oli tietysti meno päällä. Heillä on aina meno päällä.


Meidän lasten lempparipaikka Katariinan meripuistossa oli suuri Muumitalo / kiipeilyteline tai kiipeilyrakennus. Sen ympärillä oli myös keinut, liukumäki, hämähäkkikeinu, karuselli, heiluvia eläimiä sekä Muumilaaksosta tuttu puro ja silta sen yllä.

Näistä majakoista ja siitä miten ne liittyvät Muumitaloon tai Tove Janssoniin. Tove käytti mallina kahta eri majakkaa, joista toinen oli malli Muumitalolle ja toinen oli mallina Muumeissa olevalle majakalle. Luulen, että tästä Muumi-asiasta minun ei kannata sanoa enää sen enempää. Kirjallisuuden opinnot aikoinaan pilasivat paljon Muumien symboliikkaa. Oli joka tapauksessa mielenkiintoista nähdä rinnakkain Muumitalo ja majakat.


Tässä vielä laajemmasti Katariinan meripuiston majakkojen pienoismallit.


Miten yhteen puistoon on saatu niin monta mielenkiintoista teemaa! Meidän lapset eivät tietysti ymmärtäneet tästä teemasta mitään, mutta minusta se oli mielenkiintoinen. Katariinan meripuistossa oli siis laitettu oikeassa mittakaavassa taivaankappaleita esille. Tuo ihan pieni pallo tuon kuvun sisällä edustaa planeettaa nimeltä Mars. Muista taivaankappaleista ei näkynyt jälkeäkään (=planeettojen etäisyydet toisiinsa nähden ovat ihan valtavat).


Sitten yksi tosi kiva juttu, josta meidän tytöt eivät niin kovasti tällä kertaa itse asiassa edes innostuneet, oli se, että Katariinan meripuistossa oli myös lampaita. Kaksivuotiaalla oli niin paljon muuta nähtävää, ettei hän pystynyt keskittymään lampaisiin oikein ollenkaan. Vauva jaksoi katsoa lampaita vähän pitempään. (Tuntuu muuten jotenkin hassulta viitata meidän tyttöihin "vauvana" ja "kaksivuotiaana", kun aikaa siihen, että he ovat "1-vuotias" ja "3-vuotias" on enää niin vähän.)


Jollain tavalla Katariinan meripuisto sopi korona-aikaan oikein erityisen hyvin. Nähtävää oli paljon joka paikassa, mikä tietysti mahdollistaa isommatkin kävijämäärät isommilla väleillä. Näitä lisää!

Olen alkanut nauttia vauvasta vasta tässä vaiheessa, kun hänen uudet terävät hampaansa viiltävät minua joka imetyksellä. No jaa, se oli ehkä väärin sanottu. Luulen, että nautin vauvasta erittäin paljon aiemminkin, mutta muutama viime kuukausi on ollut sumua, jonka läpi on ollut vaikea nähdä. Huomio on ollut suurimmaksi osaksi isommassa tytössä. Olemme lentäneet pääkolmantena jalkana paikasta toiseen kaksivuotiaalle aktiviteetteja etsien. Pysähtyminen on ollut käytännössä mahdotonta, tuskallista.

Saimme jokin aika sitten tietää, että kaksivuotias pääsee aloittamaan syksyllä päiväkodin kahtena päivänä viikossa (tämä jatkunee niin pitkään kuin meidän rahatilanne sen sallii). Tämän lisäksi hän on kolmena päivänä viikossa aamupäivät kerhossa. Tällöin minun pitää keksiä hänelle viihdykettä vain - no, lopulle ajasta. Toivon, että lopulle ajasta on helpompi keksiä aktiviteetteja, jos hän on saanut purkaa pahimmat energiat pois jo päiväkodissa ja kerhossa.

Olen ollut näistä uutisista hyvin iloinen. Pääsen vihdoin tekemään kotitöitä, keskittymään kuopukseemme ja kirjoittamaan blogia niinä kahtena esikoisen päiväkotipäivänä kuopuksen päiväuniaikaan. Ainakin sellaisessa illuusiossa elän! Kotitöitten tekeminen on hyvin vaikeaa molempien ollessa paikalla ja hereillä. Blogin kirjoittaminen on mahdotonta molempien ollessa paikalla ja hereillä. Kuopukseen keskittyminenkin on hyvin vaikeaa esikoisen ollessa paikalla ja hereillä. Nyt kauhistuit: Miten voit ajatella noin? Entäs esikoiseen keskittyminen kuopuksen ollessa paikalla? On sekin vaikeaa. Siitä tuli vaikeaa about samoihin aikoihin, kun koronakriisi alkoi. Siinä vaiheessa vauva oli seitsemän kuukauden ikäinen ja alkoi olla hereillä ja aktiivinen enemmän. Tiilet alkoivat tippua. Riita, mustasukkaisuus, hermojen pettäminen ja yhtä aikaa täysi aktiviteettien puute. Ei voinut mennä mihinkään. Voi mikä soppa!

Meidän vauva täyttää ensi kuussa jo vuoden eikä minulla ole vauvaa enää. Oireita taaperoudesta on alkanut jo näkyä. Tyttö seisoo tuetta ja puhuu välillä hyvin selvältä kuulostavia sanoja. Tiedän myös, että aika lopettaa imetys lähestyy kovaa vauhtia. Nyt kysyt, että miten niin lähestyy. Eikös sen voi itse valita? Niin, en tiedä. Olen ajatellut lopettaa sen tasan yksivuotiaana. Samoin kuin tein esikoisen kohdalla. Jollain tavalla on loogista lopettaa se siinä vaiheessa, kun tyttö alkaa juoda tavallista maitoa.

Olen alkanut pussailemaan häntä enemmän ja halaamaan niin pitkään kuin mahdollista. Esikoisen kanssa tuli jossain vaiheessa se tilanne vastaan, että hänellä oli koko ajan niin kova vauhti päällä, etten pystynyt yrityksistä huolimatta pitämään häntä juuri ollenkaan sylissä. Nykyisin hän hakeutuu läheisyyteen taas jonkin verran enemmän. Voihan äitiys ja sen monenmoinen, moninkertainen, kerrassaan monimuotoinen tuskallisuus.