Kun minulla oli aikoinaan vasta yksi lapsi, niin mietin usein sitä, miten useamman lapsen vanhemmat pystyvät jakamaan huomion kaikille lapsille - antamaan heille, mitä he tarvitsevat. Myöhemmin kahden lapsen kohdalla ajatus tuntui jollain tavalla naiivilta. Vanhin tyttö on aina ottanut huomionsa ja nuoremmalle olen aina antanut huomiota.

Nyt nuorempi tyttö onkin keskimmäinen. Vanhin tyttö ottaa huomionsa edelleen. Vauva saa tällä hetkellä eniten huomiota, mikä näin pienenä on tietysti myös välttämätöntä. Hän on minun kanssa koko ajan. Ensimmäinen kuukausi kolmen lapsen äitinä on ollut opettavainen. Olen ollut jonkin verran surullinen siitä, että äitin vauva - meidän 3,5 v. tyttö - on saanut aiempaa vähemmän huomiota. Olen yrittänyt pitää häntä erikseen ja yhdessä vauvan kanssa sylissä ja huomioida häntä tietoisesti. Silti olen näistä tuon ylhäällä olevan kuvan hetkistä erityisen iloinen. Hän on saanut hetkeksi koko huomion ja hän on iloinen. Ehkä lopulta löytyy joku hyvä tasapaino ja opin näkemään, missä tilanteissa kukakin lapsi tarvitsee mitäkin. 

Ajatuksia? Omia kokemuksia? 

[Lähes sama teksti julkaistu myös Instagramissa.]