Tiedättehän suomalaiset kaupassa? Kukaan ei puhu kenellekään mitään. Siellä käydään livahtamalla mahdollisimman nopeasti ja hiljaa, kuin varkain. Tykkään aamun ensimmäisistä vuoroista. Vanhat ihmiset ovat nuoria ystävällisempiä, ymmärtäväisempiä, armollisempia. Eivät enää tuomitse. 

Tänään menin kauppaan tyttöjen kanssa iltapäivällä heidän kerhon jälkeen. Asumme kaukana kaupungista ja valitettavasti paketit usein ohjataan kaupungin, Porvoon, suurimpaan kauppaan, Citymarkettiin. Ja meillähän tulee paketteja useimmiten monta viikossa. Hoitaisin mielelläni kauppareissun muualla ja olisi helpointa, jos paketit tulisivat automaattiin. Automaatit ovat usein täynnä eikä yhteistyöpakettien toimituspaikkaa voi usein itse valita. Asumme kaukana kaupungista, joten minun ei kannata ajaa erikseen kaupunkiin. Yhden reissun pituus on noin 30 km. 

Niinpä jälleen kerran löysin itseni kauppareissulta Cittarista ja hakemasta pakettia. Heti parkkipaikalla tajusin, että meillä oli mukana vain meidän jättikokoiset kaksostenrattaat. Ihmiset kommentoivat ja tuijottavat niitä, kun kuljemme niiden kanssa. Niiden päällä oli tytön polkupyörä. Totesin, että otan tytöt ilman rattaita. Kävimme ensin eräässä toisessa kaupassa. Tarkoitus oli vain kipaista siellä ja hakea juuri se asia, mikä pitikin. 

Meidän juuri kaksi vuotta täyttäneen tytön kävely oli kovin verkkaista. Siinä vaiheessa, kun tämä reissu oli kävelty, alkoi olla selvää, että tytöt eivät jaksaisi syömättä näin pitkää reissua kotiin asti (kävelymatka ehkä 700 metriä yhteensä). Poikkesimme Heseen. Tytöt söivät siellä ruoan lisäksi minipehmikset ja lähdimme kävelemään Cittariin. Cittarissa oli myös päivän selvää, että molempien tyttöjen pitäisi olla kärryissä sisällä. Väsymys ja kiukku alkoivat olla liikaa.

Ja sitten se alkoi:

Sitä kesti ehkä noin 15 minuuttia, mutta aika tuntui paljon pitemmältä. Aika tyypillinen pikkulapsitilanne sinänsä. Kun kerroin tästä Instagramissa, niin jälleen sama palaute: Tämä on perussettiä. Ainut keino, millä lapsen saa hiljaiseksi on ostaa hänelle jätski. Muita keinoja ei ole. Kun raivari on tullut, niin sitä ei hillitse mikään. Lopulta ne vain "kuluvat" pois. No, ostinko hänelle jätskin? En tietenkään. Mitä kasvatusta se olisi ollut?

Niinpä sitten kävelen ympäri kauppaa huutavan lapsen kanssa ja näen kuinka meitä tuijotetaan. Yritän saada kaiken mahdollisimman nopeasti kärryyn ja päästä mahdollisimman huomaamattomasti livahtamaan kaupasta. Tiedän, että minua paheksutaan. Huono äiti, ei saa lasta hiljaiseksi. Suomalaisten tärkein perushyvä: ei pidä liikaa meteliä. 

Yritinkö edes saada häntä hiljaiseksi? Totta kai hyssyttelin ja sanoin, ettei näin voi käyttäytyä ja että huomasiko tyttö, kuinka ihmiset tuijottavat. Miettivät, mikä hänellä on vikana ja ei jätskiä voi saada tällaisella käytöksellä jne. jne. Tiedän, ettei tämäkään ole paras lähestymistapa, mutta olen luovuttanut jo pari vuotta sitten. Jossain vaiheessa oli selvää, että huutokauppareissut täytyy vain kestää - tai olla nälässä. Jokainen kauppareissu ei ole enää huutoreissu, mutta edelleen on se vaara, että jostain tulee sellainen.

Tunnen huonoäitileiman takaraivossani. Vain vanhimmat ihmiset tuntuvat ymmärtävän. Ymmärtävät, ettei jokainen hetki, äiti, lapsi voi olla täydellinen. En kuullut, mitä kassatyöntekijä sanoi enkä kehdannut kysyä. Minun oma sukupolveni on se tuomitsevin. Siltä minusta aina tuntuu. Kaikista eniten tuomitsevat lapsettomat, toiseksi eniten ne, joitten lapset ovat nuorempia tai viilipyttyjä. Mikset pistä kuriin tuota lasta? Lapsilla pitää olla selkeät rajat ja heidän pitää totella. Entä jos minä olen antanut heille selkeät rajat ja käyttänyt jo kaikkia keinoja? Entä jos ainut keino on antaa lapsen huutaa huutonsa, jotta hän oppii sietämään pettymyksiä? Jotta hän oppii, että huuto ei ole paras keino saavuttaa haluamaansa tai ettei hän huutamalla saa tahtoaan läpi.

Kaikki, mikä sen huudon taustalla on ei näy ulospäin. Tällaisissa merkeissä alkoi meidän viikonloppu. Kotiin päästyäni aloin jälleen googlettaa Holiday Clubin hotelliöitä ja MLL:n lastenhoitopalveluja.