Jälleen en väitä, että tämä olisi tilanne joka taaperon kohdalla jokaisessa perheessä, mutta pääosin jos rakennat tornin, niin 1,5-vuotias rakastaa sen kaatamista. Jos laitat kirjat hyllyyn riviin, niin 1,5-vuotias rakastaa niiden tiputtamista. 

Lapset kaatavat joka päivä hyllyllisen kirjoja lattialle. Aikuisten kirjat olen kaikki laittanut niin tiiviisti, että niitä he eivät saa liikuteltua, mutta lastenkirjoja olen jättänyt kaksi hyllyä löyhästi, jotta he saisivat myös joskus luettua kirjoja. Tämä varsinkin kolmevuotiaan takia, jolla ei ole enää niin kovaa halua sotkea vain sotkemisen ilosta. Tänään kolmevuotias jopa siivosi niitä ehkä 5 minuuttia, mutta niitten sotkeminen tapahtuu pikkusiskolta kolmessa sekunnissa ja siivoamiseen menee heiltä monta päivää, koska kummankaan tytön keskittyminen ei pysy siivoamisessa montaa minuuttia. Minä taas en jaksa käyttää aikaa siihen, että siivoaisin samaa hyllyä 15 kertaa päivässä. Yksivuotias rakastaa kirjojen ottamista pois hyllystä. Hän hihkuu, kun tietää, että äiti on ihan riekaleina tästä. Yrittää ottaa kirjat mahdollisimman nopeasti pois hyllystä ennen kuin äiti tulee ottamaan hänet pois.

Usein on sellaisia tilanteita, että pitäisi puhua Skypessä tai puhelimessa ihmisten kanssa, jotka tarvitsevat kuuntelemista ja kuulumisten kyselemistä ja mitä lie. Ja sitten ne zoompalaverit. Lapset saattavat jaksaa katsoa sen aikaa ohjelmaa, mutta on myös hyvin tyypillistä, että eivät jaksa. On hyvin tyypillistä, että huudon takaa on vaikea saada mitään selvää toisten puheesta. Monta kertaa iskee paniikki, kun zoompalaverissa on 15 ihmistä ja joku kysyy minulta jotain enkä kuule, onko tämä joku varmasti edes tarkoittanut minua. Olen pari kertaa käyttänyt puheenvuoroa niin sanotusti sokkona kuulematta edes kysyjän lausetta loppuun ja aina Ryhmä Haun ja huudon läpi mahdollisimman kovaa puhuen. Jos olen mykistettynä - niin kuin normaalisti olen, niin kukaan ei tiedä ennen kuin avaan mikrofonin, että siellä kuuluu koko ajan kova meteli.

Usein jos joku soittaa eikä se olekaan kukaan, jonka puhelussa kolmevuotias voisi olla mukana, niin hän loukkaantuu, ettei saa puhua. Vastapuoli tajuaa aika nopeasti, ettei puhelimessa asioiden sopimisesta tule yhtään mitään ja sanoo, että puhutaan paremmalla ajalla. Mitä hän ei tajua on se, että tämä on tilanne lähes koko ajan. 

Puhelut on vain esimerkki. Sama koskee melkein kaikkea. Kotiäitinä elämä on hyvin arvaamatonta. On ollut joitain viikkoja, jolloin kakka on tullut aivan joka kerta silloin, kun olisi pitänyt lähteä johonkin. En voi koskaan tietää, kuinka pitkään johonkin lähtemiseen menee. En tiedä, ovatko lapset ottaneet leikkeihin ulkovaatteitaan ja joudummeko etsimään niitä puoli tuntia. En tiedä, päättääkö kolmevuotias olla pukematta ja keskittyä johonkin muuhun tai saako jompikumpi tytöistä raivarin (sitä on tapahtunut todella harvoin viime aikoina, aiemmin se oli melkein joka lähtö). Jne jne.

Mitä sinä vastaisit kysymykseen: Miksi ihmeessä on niin vaikea saada lasten kanssa mitään tehtyä?