3,5 vuotta ekasta; 2,5 vuotta keskenmenosta ja 1,5 vuotta tokasta synnytyksestä - mitä ajatuksia?

by Emiilia - 2/08/2021

Synnytyksen suhteen olen jollain oudolla tavalla utelias. Voitko kuvitella! Olen oikeasti utelias synnytyksen suhteen. Kaikista hölmöintä on, että olen synnyttänyt jo kaksi kertaa ja kokemus on myös keskenmenosta. Olen utelias.

Uskomattominta on, että itse asiassa haluan synnyttää uudestaan ihan synnytyksenkin vuoksi enkä vain lapsen saamisen vuoksi. Viime kerralla mietin pääni sisällä ja ääneen, että kuka hullu koskaan selvimmässäkään mielessä haluaa saada lapsia tällaisen kivun jälkeen. Aika kultaa muistot. Ja se toinen synnytys oli se hyvä synnytys. Se oli hyvä kokemus. Se korjaava kokemus.


Kivusta, siitä fyysisestä kokemuksesta jää muistijälki. Se jää kehoon ja mieleen. Kinesteettinen muisti on pisin. Ihminen, jolta dementia on vienyt kaiken, osaa edelleen tehdä monia fyysisiä asioita. Jotain sellaista opin aikoinaan koulussa.

Mikä on ollut se pahin hetki synnytyksissä? Ensimmäisessä synnytyksessä se oli se hetki, kun ymmärsin haluavani mieluummin kuolla kuin kestää sitä kipua enää yhtään enempää. Aloin toivoa kuolevani. En vieläkään tiedä, kuoliko osa minusta siinä sairaalapedissä silloin. Keskemenossa se oli se hetki, kun maassa makasi kuollut sikiö ja mietin, että en voi koskea kuolleeseen lapseeni lattialla.

Tokassa synnytyksessä se oli se hetki, kun spinaalipuudutus loppui. En ole varmasti koskaan tuntenut niin paljon kipua nanosekunnissa. Se kivun lähde oli ollut siellä minun omassa kehossani taustalla koko ajan, mutta puudutus oli katkaissut kivun tien. Se ei ollut tullut aivoihini. En tiennyt siitä mitään ja sitten se kaikki seivästi sieltä läpi yhdellä kertaa. Silloin ei ollut enää taukoa (siinä synnytyksessä niitä ei kovasti ehtinyt muutenkaan olla). Oli vain yksi suuri pitkä loputon supistus. Onneksi kätilö ehti antaa minulle ilokaasun ennen spinaalin loppua. En tiedä, kuinka olisin kestänyt sitä kipua ilman ilokaasua. Tuo äskeinen ei ollut "just a figure of speech". Se on kirjaimellisesti niin. Se muutama sekunti, jolloin tunsin sen kivun täysimääräisenä - en tiedä, kuinka olisin kestänyt sitä yhtään sekuntia pitempään.


Mitä ajatuksia synnytyksestä? Osa minusta on utelias kokemaan uudelleen jopa sen kivun. Oliko se oikeasti niin paha? Kestäisinkö sen ensi kerralla paremmin? Tiedän, että jos se kipu vielä tulee, niin pidän itseäni jälleen hulluna tämän uteliaisuuden takia. Miksi kukaan olisi utelias sen kivun suhteen? Tai siis ensimmäisen kohdalla uteliaisuus lienee ymmärrettävää. Niin monet miljardit naiset ovat kokeneet sen kivun ja sitä pidetään hyvin kovana kipuna. Miten minä sen kestäisin? Mutta hyvänen aika, miksi kukaan joka jo tietää, että se on hyvin kovaa kipua koskaan haluaisi kokea sen uudestaan?

Saattaisit pitää myös näistä

5 kommenttia

  1. Tai sitten se saattaa mennä helpommin kuten minulla. Neljältä alkoi kivut, kuudelta alettiin jo ponnistamaan. Ilokaasua sain ei muuta. Ei ehtinyt tulla maailmanlopun kipua ollenkaan..🙂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kuullut muiltakin, että ei synnytyksen tarvitse niin hirveä olla. Ja että monet pärjäävät ilokaasulla. Minäkin haluaisin ehkä kokeilla, jos saadaan vielä lapsia, että toimisiko ilokaasu pelkästään, mutta en uskalla luvata mitään :D Ja toisessa synnytyksessä se absoluuttinen kuolettava kova kipu kesti vain ehkä minuutin tai puoli minuuttia. Se oli siis "helppo synnytys"...

      Poista
  2. Mun oma pahin hetki synnytyksessä oli silloin, kuin näin viivan lapsen sydänkäyrämonitorissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se olisi ihan hirveää. No mitäs sitten tapahtui??

      Poista
    2. Selvisimme. Poika oli vain päivän kaapissa. Minä 2.5 v liikkumiskyvyttömänä. Mutta selvisimme kuitenkin. Mutta maku meni lapsenteosta :) Seuraavaan voisin vaikka adoptoida, mutta en itse enää tee.

      Poista