Tavallaan olen hakenut tätä aihetta jo pitkän aikaa. Niitä hetkiä on melkein joka päivä, heikkoja hetkiä. Raivarit, kiljumiset, kirkumiset sekä lasten että omat. Mietin tätä myös laajemmin. Sarja järjestymättömiä ajatuksia. 

Heikkous on se, että keskityn liikaa niihin asioihin, joita en saa tai joita minulla ei ole. En koskaan ollut sellainen aiemmin, mutta jotenkin viime aikoina olen ollut juuri sellainen. Jotenkin uskomatonta, että elän tulevaa varten, vaikka elän nyt sitä absoluuttista unelmaani.

Pelottavaa - omalla tavallaan heikkoa on se, että olen ollut iloinen oman vapaan kehoni kanssa nyt melkein puoli vuotta. Kuitenkin yhtä aikaa toivoisin lisää lapsia. Se vie kehon kahdeksi vuodeksi. Vuosi raskautta ja vuosi imetystä. Imetyksestä palautuminenkin vie hetken. Sitä se äitiys on - samalla itsekästä ja epäitsekästä. Monta vuotta vain kuukausien tauoilla. Samalla se koko prosessi ja lasten saaminen on parasta. Oma keho on niin vahva ja heikko yhtä aikaa. Vahva, kun pystyy siihen ja heikko, koska se on niin rikki sen takia. Tavallaan raskauttakin on ikävä. Tavallaan ei. Vauvojakin on ikävä.

Heikkoa on se, että en pysty missään vaihessa oikein pitämään balanssia. Myös avioliitto pitäisi olla siinä balanssissa mukana. Olen miehen ollessa töissä useinkin yksin, mutta hänen kanssaan olen harvoin kahdestaan. Tyttöjen nukkuessa hänkin nukkuu tai päin vastoin heidän nukkuessa minäkin nukun. Kolmivuorotyö ei ole paras juttu avioliitolle. Rahaa tulee enemmän kuin päivätöistä, mutta muuten jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin en näe kolmivuorotyössä kauheasti positiivisia puolia. Toki tilanne on parempi lääkärikäyntien ja muiden kannalta, kun on hoitaja lapsille myös päiväsaikaan.

Joskus tuntuu, että tulen höperöksi. Aiemmin juttelin itsekseni vain silloin, kun suunnittelin jotain tai kirjoitin, kun kävin tärkeitä keskusteluja ennalta tai jälkeen päin läpi. Nykyään puhun aina autossa, jos autossa on vain minun pienet tyttäreni. Tuntuu, että tarvitsen hetkiä omien ajatusten läpikäymiseen. Pitäisi keskittyä lapsiin.