Olen lähtökohtaisesti aika kovasta puusta veistetty tai luulen olevani. Sitten tulee kommentteja, joissa minun tekemiset tuomitaan täysin. Niin sanotusti isot nimet, bloggaajat, puhuvat siitä paljon, että ihan kuin me oltaisiin jotain julkista omaisuutta, jota voi arvostella. Niiden kommenttien tullessa yritän miettiä niitä muita kommentteja, joita olen saanut. Ihmiset uskaltavat kertoa minulle, että heilläkin on ollut vaikeuksia samojen asioiden kanssa. Kertovat, etteivät ole välttämättä edes kertoneet kenellekään muille. Minun täytyy jatkaa rehellisenä olemista, vaikka se on vaikeaa. Vaikeaa, koska se tuottaa paljon arvostelua, jota on vaikea kestää.

Eräs tuttu, neljän lapsen isä, sanoi sen joitain vuosia sitten minulle ja miehelleni suoraan. Hymähdin asialle silloin ja ajattelin, että sitä ei kuulu sanoa ääneen. Ajattelin, että lasten kanssa elämä olisi ihanaa. Luulen, että olin joko raskaana silloin tai sitten minulla oli vasta vauva (meidän molemmat vauvat ovat olleet tosi helppoja!) tai sitten vasta haaveilin vauvasta, mutta toden sanoakseni en uskonut häntä silloin. Nyt ymmärrän, mistä hän puhui. Arvostan häntä ihmisenä juuri siksi, että maailma tarvitsee rehellisyyttä ja myös niitä ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa asiat ääneen. Ilman opposioita, kritiikkiä & vaihtoehtoja, hallitus olisi huono. Älä ymmärrä väärin. Olen varma, ettei hänkään halunnut luopua lapsistaan. Olen varma, ettei hän halunnut meidänkään luopuvan vanhemmuudesta. Olen varma, että hän rakastaa lapsiaan Jumalasta (ja vaimosta) seuraavana. En epäile hänen puheidensa motiivia tai uskollisuuttaan hänen tekemäänsä päätöstä kohtaan - tulla suurperheen isäksi.

Arvaan, että tämä kohta herättää taas pahansuopaisia kommentteja, mutta totuus on, että olen alkanut ymmärtää myös näitä ihmisiä. Tosiaan jokin aika sitten tapasin erään tutun, joka kertoi, että hän on vaan kotona, vaikka lapset ovat hoidossa. Hämmästyin, koska Suomessa se ei ole ihan tyypillisin virke. Muistan myös sen, kun vuosia sitten eräs kolmen lapsen äiti, amerikkalainen nainen, sanoi minun kysyessäni hänen ammattiaan: "I got to be a home maker." Silloin olin lapseton nuori nainen. Hämmästyin vastausta. Kysyin, että mitä hän teki sen jälkeen, kun lapset menivät kouluun. Hän sanoi uudestaan: "I got to be a home maker." Aa, eli sinä olet ollut yli 40 vuotta kotona. 

Jos sinä, jonka kanssa tämä keskustelu käytiin, luet tätä niin sinulle sanon: Minä ymmärrän vihdoin! Varsinkin korona-ajan alussa, kun kaikki alkoi kaatua pahemman kerran päälle, ajattelin, että olisi ihan kamalaa, jos tämän kaiken päälle pitäisi vielä mennä töihin. Kaaos ja koko tilanne lasten kanssa oli jotain ihan järkyttävää. Jos olisin ollut siinä tilanteessa vielä töissä, niin... Ymmärrän teitä - ja olen yksi teistä.

Kuulin tämän kommentin ja mietin, että aijaa onpa itsekäs ajatus. Samalla jokin osa aivoissani rekisteröi tämän parin lapsen äidin sanojen logiikan. Blogipostausten perusteella pidät minua ehkä hyvin emotionaalisena tyyppinä. Ihmisenä, joka elää tunteella. Olen varmasti sitäkin, mutta ainakin itse itselleni olen enemmän järki-ihminen. Ihminen, johon tehoaa järkiperustelut ja logiikka. Näin hänen sanoissaan logiikan. Jos lapsi ei ole kunnossa, niin niin pitkään kuin äiti on kunnossa, hän pystyy auttamaan lasta. Jos äiti ei ole kunnossa, niin lapsen ei kuulu kuitenkaan olla se, joka pitää äidistä huolta. Ja tässä kohtaa viittaan siis ennen kaikkea henkiseen tai psyykkiseen ei-kunnossa-olemiseen. Miksei fyysiseenkiin, johonkin rajaan asti, mihin voi itse vaikuttaa.

Sitten samalla muistan erään avioparin. Tapasimme heidät äitini kanssa nyt jo monta vuotta sitten. He olivat ihan uusi tuttavuus. Minun äiti sanoi minulle jotain heistä ja huomasin, mitä hän tarkoitti. Myöhemmin avioparin nainen myös kertoi meille sen itse. Hän oli palanut jossain vaiheessa loppuun. Burn-out. Mies piti huolen. Hänen aviomiehensä piti hänestä edelleen huolen. Sanon tämän, koska en halua kenenkään ajattelevan, että en ymmärtäisi miehen/isän roolia perheessä. Aivan yhtä tärkeä. Ja viime aikoina yhä enemmän se on ollut meidänkin perheessä niin, että mies pitää minusta huolen, koska kokonaisuuden hallussa pitäminen tuntuu mahdottomalta. Varsinkin lähdöt ja siirtymät ovat vaikeita. Ja ihan fyysisestikin raskaita, kun tytöt alkavat painaa aika paljon ja minulla on ollut nyt jo pitkän aikaa luupiikki jalassa.

Jos ainut rooli on äiti, niin se alkaa jossain vaiheessa olla aika puuduttavaa. Olisi melkein oltava edes joku muukin rooli. Ennen äidiksi puhumista kuulin heidän puheensa kyllä, mutta totuus on, että en oikein ymmärtänyt. Äitiyden ei pitäisi olla ainut asia, mitä sinä olet. Näe itsesi asiantuntijana, tyttärenä, siskona vaimona, opettajana, hyvänä jossain muussakin roolissa kuin äitiydessä.