Asiat on otettava sellaisina... - Unelma 5

Asiat on otettava sellaisina...

by Emilia - 1/22/2019

...kuin ne tulevat. Ultrapäivä. Joskus tulee jotain ja joskus jotain muuta, mutta asioista on turha murehtia etukäteen. Olen toistellut tätä lausetta (=virkettä, I know!) blogissani usein. Ympärilläni on paljon erityisesti naisia - sori vaan ladies - jotka murehtivat asioista aivan turhaan. En sano, että kaikki naiset murehtisivat turhaan. Me olemme monenlaisia ja erilaisia ja samanlaisia ja toisenlaisia. Minäkin murehdin toki joitain asioita, mutta kokemusten kertyessä  ajattelen koko ajan enemmän ja enemmän kuin Doris Day:

Que será, será
Whatever will be, will be
The future's not ours to see
Que será, será
What will be, will be
- Doris Day


Olen lainannut tuota blogissa aiemminkin. Tänään oli siis ultrapäivä. Olemme olleet tasan viikon kipeitä. Ilma on kylmää ja kuivaa ja tuntuu hidastavan paranemista. Ja lähtöä. Pukemista on paljon. Yksivuotias on vastahakoinen. Olimme koko porukalla lähdössä sairaalalle minun käyntiäni varten. Saimme kaikki kolme talvivaatteisiin. Nenäliinoja mukaan ja tuttipullo (jonka sisältö jäätyi autossa ultran aikana). Ja sitten - auto ei käynnistynyt. Laitoimme nopeasti auton lämpiämään. Hain pulkan tytölle ja aloin kävellä edestakaisin talomme edessä pulkka perässä ja joka välissä tytön hanskoja korjaillen. Hän ei tietenkään käsitä, miten käsien pipi ja hanskat liittyvät toisiinsa. Lopulta auto lähti liikkeelle ja ehdimme ultraan.

Que será, será. Tyttö ja mies odottivat aulassa kanssani. Minä kävin mielessäni läpi puolen vuoden takaista ultraa. Sitä hetkeä, kun odottelin aulassa housut veressä niin ikään tytön ja miehen kanssa. Tiesin, mitä oli tulossa, mutta rukoilin ihmettä. Toivoin, että veri tulisi limakalvoista ja hätää ei olisi. Kävin silloin puoli vuotta sitten ennen ultraa mielessäni hetkeä läpi, jolloin minulla olisi lupa itkeä. Sydän ei sykkinyt. Hätää oli ja oli lupa itkeä.

Tänään aulassa kävin läpi puolen vuoden takaista. Uskoin, että hätää ei ollut. Kuitenkin tiesin, että jos olisi, niin siitä selvittäisiin. Ultratäti otti minut sisään ja alkoi katsoa papereitani. Huomasi myös keskenmenon. Sitten oli aika mennä sängylle (tai pöydälle mikä lie). Kätilö aloitti ultraamaan vatsanpeitteitten päältä. Hän totesi välittömästi tärkeimmän: Sydän sykkii. Hän näytti värinän minulle. Hän tiesi, että minun olisi tärkeintä tietää se. Tällä kertaa näin näytön. Puoli vuotta sitten lääkäri ei laittanut minun monitoriani ollenkaan päälle. Hyvästä syystä. Hän sai rauhassa tutkia sikiötä ennen kuin hytkyin liikaa. 

Tänään näin värinän ja sikiön ja ihme sikiönkokoisen patin sikiön yläpuolella. Kätilö sanoi sen olevan myooma. Sanoi, että ne ovat hyvin yleisiä ja yleensä harmittomia. Googletin asiaa ja niin. Terveyskirjasto sanoo, että 20-30%:lla yli 30-vuotiaista naisista on myooma tai myoomia. Olen siis 28-vuotias. Voihan kolmenkympinkriisi! 30 coming too soon. Hänen sanottuaan sen aloin välittömästi miettiä yhtä perheenjäsenistäni, jolta muutama kuukausi sitten poistettiin myooman lisäksi kohtu. Myoomaa ei muuten saatu pois. Eräällä toisella nettisivulla sanotaan, että myoomat ovat hyvin perinnöllisiä. Äitillä, mummolla, siskolla. Jokaisella oman perheen naisverisukulaisella. Niinpä niin.

Que será, será. Mennään eteenpäin. Sikiö on elossa. Sain uuden ajan ensi viikolle, kun sikiö on valmiimpi. Neuvolan raskausviikot heittivät viikolla. Nyt siis rv 12. Myooma-asia tuli puskista, mutta mitä sitäkään turhaan miettimään. Tulee, mitä tulee. Tällä hetkellä tulevaisuus on valoisa ja mitä tahansa tuleekin, niin on vain nautittava siitä. Unelma numero kaksi edistyy.



Lähteet


Saattaisit pitää myös näistä

0 kommenttia