Tämä kesä mullisti käsitykseni kauniista meristä ja järvistä ja Suomen luonnon puhtaudesta. Rakastan luontoa: merta, peltoja, järviä, kukkia, kirkkaita värejä ja taivasta. Olen ulkomailla nähnyt, kuinka ihminen on tuhonnut luontoa. Vedessä lilluu muovipusseja ja pinnalla näkyy öljyä. Suomessa olen nähnyt, kuinka luontoa on pilattu tekojärvillä ja tehtailla. Jotenkin olen kuitenkin viime kesään asti elänyt kuplassa. Olimme jossain vaiheessa merellä ja kahlasin vedessä. Olen kahlannut meressä usein. Tällä kertaa vedessä oli jotain outoa. Vesi oli jollain tavalla rasvaista tai likaista tai jotain sinne päin. Kävimme useilla eri rannoilla kesän aikana. Etsin vedestä sinilevän merkkejä. Etsin keltaisia pisteitä, joita olin kuullut sanottavan sinileväksi.

Loppukesästä silmäni avautuivat. Enää en etsi keltaisia pisteitä. Tiedän kyllä, miltä sinilevä näyttää. Se on vihreää isoa liejumassaa. Yritin kesällä ottaa siitä kuvaa, mutta en missään vaiheessa saanut oikein tarkkaa kuvaa. Kuvissa vesi näytti vain luonnollisen vihreältä. Ehkä se on vaan hyvä. Tämänkin kesän kuvat näyttävät kauniilta. Näin sinilevää merellä ja järvissä. Totesimme mieheni kanssa, että ehkä ainut kokonaan turvallinen paikka pienen tyttäremme uimiselle on uima-allas.

Tämä on surullista. Me tosiaan tuhoamme oman planeettamme, maamme, kotimme. Laitan tähän joitain kuvia nyt syksyltä, kun vesi on taas puhdasta. Ensin pari kuvaa mereltä. Tällä alueella en missään vaiheessa nähnyt levälaattoja.