Vietimme kauniin syksyisen päivän Korkeasaaressa. Mukana Höpsäntuu, kaveri ja kaverin äiti. Kotiäitiyden parhaita puolia on se, että saa nähdä ja tehdä kaikenlaista, mihin ei töissä ollessa olisi aikaa. Näimme paljon eläimiä ja yritin toistella Höpsäntuulle eläinten nimiä mahdollisimman paljon. Hän höpötti, kirkui ja vilkutti eläimille. Meillä molemmilla oli hauskaa.
Äitiydessä yksi parhaita puolia on se, kun näkee lapsen kehittyvän ja oppivan asioita. Yksi ystäväni sanoi sen hyvin jotenkin tähän suuntaan: "Niiden vaikeiden hetkien vastapainoksi meille on annettu se ilo, että saamme seurata lasten kehittymistä." Eläintarhassa kehitystä tapahtui siinä, että pieni tyttäreni malttoi vihdoin keskittyä kunnolla eläimiin (tämä ei ollut ensimmäinen kerta eläintarhassa). Hän huomasi ne. Siinä auttoi varmasti myös se, että tällä kertaa eläimet tulivat näytille. Hän pyrkii koko ajan kommunikoimaan toisten ihmisten - ja näköjään myös eläinten - kanssa enemmän ja enemmän.
Tämän eläimen nimi oli vaikea, mutta tällaisiakin kuitenkin näimme. Vopotti? Opovi? Ovipi?
Kalat olivat jännittäviä, koska ne olivat sisällä pimeässä. Tosin 1-vuotiaalle pienen eläimen löytäminen akvaariosta oli miltei mahdoton tehtävä.
Tiikeri tuli poseeraamaan meille syysväreissä (tai ehkä se vain haikaili herkkupaloja kirkuvasta lapsilaumasta). Apuva! Höpsäntuun syntymän jälkeen noista hetkistä on tullut pelottavampia kuin aiemmin. On niin paljon menetettävää.
Karhuja lapset katselivat pitkään ja hartaasti. Höpsäntuu yritti huudella karhulle. Pelkäsin, että karhu huutelee takaisin, kun moinen kimeä ääni häiritsee sen köllöttelyä.
Kilpikonnalla oli sentään lasi vaimentamassa kiljahduksia.
Myös hirvet tulivat meitä katsomaan ja kyllähän lapset niillekin vilkuttelivat ja juttelivat.
0 kommenttia