Olen jo valmiiksi pahoillani tämän postauksen katkerasta sävystä. Toisaalta annan sävyn tulla läpi, koska veikkaan, että siellä ruudun takana on monta muuta, joilla on samanlaisia ajatuksia. Bear with me. Aloitin kirjoittamaan tätä postausta huhtikuussa. Korona oli pahimmillaan päällä. Olin neljän päivän päästä täyttämässä 30 vuotta. Olin jo pitkään unelmoinut siitä, että kun täytän 30, niin sitten teen jotain rentouttavaa ilman lapsia. Saunon mökillä tai käyn kylpylässä. Hierontaa tms. Jotain kavereitten kanssa ilman lapsia. Ensin lapset ja sitten vielä korona.
Huhtikuussa 2020
Viestittelin tässä erään ihmisen kanssa, joka asuu nykyisin samalla seudulla kuin missä me asuimme mieheni kanssa ennen kuin aloin odottaa esikoistyttöämme.
Kerroin hänelle, kuinka kiertelimme mieheni kanssa huolettomina ympäri tuon vantaalaisen asuinalueen katuja ja metsästimme pokemoneita. Ei ollut kahta koko ajan kiljuvaa tyttölasta. Ei ollut kakkoja ympäri taloa ja jatkuvaa varuillaan oloa. Ei ollut pelkoa. Oli vielä hiljaisia hetkiä. Oli hetkiä, jolloin saatoin olla rauhassa. Saatoin nukkua koko yön putkeen edes heräämättä. Ekan vauvan kanssa oli samanlaista. Rauha loppui vasta tytön ollessa yli yksivuotias. Ennen sitä tyttö nukkui vielä päiväunia ja nukkui muutenkin enemmän kuin me.
Tämä ilta on ollut myös kaihoisa, kun näen edelleen tuttujen, joilla on lapsia, tekevän asioita ilman lapsia. Heillä on harrastuksia ja he esimerkiksi käyvät lenkillä ilman lapsia. Kai heidän miehensä pitää lapsista huolta. Näyttää kuin heillä olisi edelleen palanen sitä vanhaa elämää jäljellä. Aivan kuin he saisivat edelleen hetkittäin elää sitä huoletonta elämää. Ihan kuin kaikki ei heidän kohdalla olisikaan pysähtynyt ja loppunut. Voiko vanhaa elämää vielä lasten jälkeen olla? Tuntuuko se enää koskaan samalta?
Nyt
No, tuolloin vanhempi tyttö ei ollut päiväkodissa eikä kerhossa. Ainut silloinen harrastukseni eli uimahalli oli kiinni. Tytön päiväkoti on helpottanut asioita, mutta samaistun kyllä siihen tilanteeseen nytkin. Uimahallihan on taas menossa kiinni ja sitä paitsi tuntuu, että olemme mieheni kanssa molemmat liian stressaantuneita siihen, että minä menisin sinne. Hänellä on koe tulossa jne. En tiedä. Yritämme edelleen kitkutella eteenpäin.
Mitä otsikon kysymykseen tulee. Molempien tyttöjen kohdalla en ole halunnut jättää heitä ihan pienenä kenenkään hoitoon ja kun ovat olleet isompia... No koko ajan tiedostan, että kaikkien ympärillänikin olevien tilanne on stressaava ja vaikea. Muutama ystävä on tarjonnut apua. Hoitaisivat meidän lapsia. Mutta toisaalta, mihin minä edes menisin? Yksin haluaisin mennä uimahalliin, johonkin saunomaan tai vaikka messuille, no korona. Mieheni kanssa haluaisin mennä katsomaan jotain urheilumatsia, elokuviin tai konserttiin, no korona. Entäs joku Kuusijärven sauna? No korona.
Samoja fiiliksiä?
Luulen, että minun ei pitäisi keskittyä negatiiviseen - siihen tunteeseen, että lasten jälkeen ei voi enää olla elämää. Negatiiviset ajatukset vain lisäävät sitä negatiivista kierrettä. Itsesääli on pahinta myrkkyä. Pitäisi keskittyä yrittämään nauttia nyt tästä elämänvaiheesta. Voihan olla, että olen elossa vielä siinäkin vaiheessa, kun lapset ovat isompia ja pystyvät olemaan yksin kotona - ja ehkä siinä vaiheessa sitten minullakin voi olla joku harrastus tai voin tehdä jotain omaa.
Tämä kuva Amerikasta syyskuun lopussa vuonna 2016. Ennen lapsia. Mieheni lempikuvia minusta.
