Menimme sisään yhdessä mieheni kanssa, mutta aika nopeasti meille selvisi, että hänen pitäisi odottaa käytävässä. Korona-aikana saattajia ei sallittu, mikä on tietysti hyvin loogiska ja järkevää sen kannalta, että syöpäsairaalassa on tietysti paljon potilaita, joiden vastustuskyky on merkittävästi heikentynyt. Niinpä mieheni jäi aulaan odottamaan ja minä suuntasin ilmoittautumispisteelle. Sieltä sain täytettäväksi perustietolomakkeen. Minut ohjattiin hissiin ja toisen kerroksen odotusaulaan. Minua jännitti. Tiesin, että itse tutkimus olisi vaaraton, mutta tilanne ja paikka oli täysin uusi. En myöskään tiennyt, mitä minulta odotettiin

Odotusaulassa kuuntelin sivusta kahden vanhemman ihmisen keskustelua. He puhuivat koronasta, kertoivat toisilleen, keitä tapaisivat ja mitä tekisivät koronan jälkeen. Kuulosti siltä, että he olivat tavanneet ennenkin. Leppoisa keskustelu teki tilanteesta vähemmän jännittävän. Toinen seikka, mikä helpotti jännitystä oli se, että pian magneettikuvaushuoneesta ilmestyi ystävällinen hoitaja. Hän kehotti minua käymään varmuuden vuoksi vessassa. Sieltä palattuani hän rupatteli minulle parvekeistutuksista ja kokemuksista ulkomailla. Sukulaissielu! Tiesin, ettei hän pitäisi minua hölmönä, vaikka kysyisin tyhmiä kysymyksiä. Ajattelin, että hän oli juuri oikeanlainen ihminen tähän hommaan. Muistin toki myös sen yksityiskohdan, että kaikki tähän huoneeseen tulijat eivät tulleet varhaisen toteamisen vuoksi.

Hoitaja ohjasi minut ottamaan kaikki vaatteet pois ja vaihtamaan päälle kimonotyyppisen kaavun. Sitten hän pisti kyynärtaipeeseen kanyylin, jota pitkin varjoaine lopulta tulisi. Kävin ennen lapsia luovuttamassa verta usein, joten kanyylin laitto ei ole synnytyksissä tai tutkimuksissa koskaan ollut minulle mitenkään kovin jännittävää. Lopulta hoitaja ohjasi minut makaamaan pöydälle, jossa oli rinnoille ja kasvoille aukot. Hän kertoi, etten saisi liikkua, mutta jos tuntuisi, etten pystyisi olemaan paikallani, niin voisin liikauttaa vähän sormia tai varpaita. Tutkimuksen lopussa olisi noin 12 minuutin osuus, jonka aikana ei saisi enää ollenkaan liikkua. Hengittää tietysti saisi. Koko tutkimus kestäisi noin puoli tuntia. Lopuksi hän sanoi, ettei kannata ajatella liikkumattomuutta liikaa, sillä se tekee siitä vaikeampaa. Se oli hyvä neuvo. He työnsivät minut sisälle magneettikuvauslaitteeseen. Korviini laitettiin kuulokkeet, joista kuulin sen saman ystävällisen hoitajan puheen tutkimuksen edetessä.

Olin kuullut tästä tutkimuksesta eri ihmisiltä. Joku oli sanonut, että se olisi ahtaanpaikankammoiselle vaikeaa. Minä en kokenut ainakaan tätä laitetta millään tavalla ahtaaksi. Sehän oli molemmista päistä auki! Ja tilaa laitteen ja minun välillä oli muutenkin runsaasti. Olin myös kuullut, että paikoillaan oleminen olisi vaikeaa. En tiedä, johtuiko se pitkästä jaksosta valvomista, mutta tämäkään osuus ei ollut kovinkaan vaikea. Otin heti alusta asti mahdollisimman rennon asennon ja ajattelin, että kerrankin saan olla jossain rauhassa puoli tuntia. Se on tietysti pienten lasten äidille harvinaista herkkua. 

Kolmas asia, mistä olin kuullut ihmisten puhuvan aiemmin, on varjoaineen laittaminen elimistöön. Sanotaan, että se tuntuu kädessä kylmältä. Varjoaine on kylmempää kuin veri ja tietysti se on aluksi myös suonessa kylmempää kuin veri. Tämä oli se kohta, jota hämmästyin. En tajunnut, että tuntisin varjoaineen leviämisen verenkiertoon niin konkreettisesti. Yllätyin tuntemusta, mutta samalla vakuutin itselleni, ettei tässä ollut mitään hätää. Kokonaan uusi kokemus mutta ei vaarallinen sellainen. Varjoaine lämpeni kehossa jo ennen kuin ehdin tuntea sen leviävän kättä pidemmälle.