Paljon ajatuksia, paljon stressiä, paljon tekemistä, paljon meteliä, paljon sotkua, paljon muistettavaa, paljon leluja ja vaatteita ja tekstiilejä - paljon kaikkea yhtä aikaa. Kerron ensin, miksi olen niin väsynyt ja sitten kerron, kuinka tiistaina lopulta repäisin. 

Viikko toisensa jälkeen tämän kaiken keskellä. Päivä numero 18 miehen 20 päivän työputkesta, jolloin hän on jokaisen vuorokauden puolella töissä. Niille, jotka ihmettelevät, kuinka se on mahdollista, niin vuoronvaihdossa on aina 24 h välissä, mutta silti jokaisen vuorokauden aikana hän on töissä. Minä olen jälleen tehnyt to do -listoja. Olen alkanut koko ajan enemmän nähdä itseni yrittäjänä, koska sitähän tämä loppujen lopuksi on. En ole varma suosittelisinko yrittämistä kenellekään. Kaikki eivät tietysti ole tällaisia hermoheikkoja.

Lapset ovat huutaneet ja riidelleet hyvin paljon. Ovat olleet myös koko ajan väsyneempiä hekin. Luulen, että se on pääsyy siihen, miksi riitaa on ollut niin älyttömän paljon. Ovat olleet myös kipeitä ja tietysti minun mielentila heijastaa heihinkin. Parina päivänä olen jo luullut, että nyt saan nuoremman tytön kerrankin jo kahdeksalta nukkumaan. Hän on herännyt molempina päivinä siinä 23 aikoihin huutamaan ja herännyt kokonaan. Niin aikaiset yöunet ovat hänelle kuin myöhäiset päiväunet. Vanhempi tyttö oli siinä erilainen. Jos hän oli väsynyt ja laitoin hänet aikaisin nukkumaan, niin hän myös nukkui aamuun asti. Ja näin on edelleen, jos hän joskus sattuu nukahtamaan ennen kymmentä. Olen viime aikoina todennut, etten jaksa tapella heidän kanssa nukkumisesta. Pistän heidät nukkumaan vasta sitten, kun he ovat oikeasti väsyneitä. Tässä vaiheessa heidän unentarpeensa on tasaantunut. Se on suunnilleen yhtä paljon. 

Tiistaina kaikki alkoi olla liikaa. Huutoa saattaa olla monta tuntia päivässä putkeen ja minulla on koko minun hereillä oloajan jompikumpi lapsista myös hereillä. Mies on hyvin harvoin auttamassa. Tiistaina tytöt rikkoivat minun tietokoneen, olivat huutaneet monta tuntia, olivat kipeinä. Kävimme toukokuun kolmannessa koronatestissä. Olivat molemmat kotona. Totesin, etten jaksa tätä enää. Minun on päästävä pois. Tiedän, että on kyseenalaista jättää miestä sen huudon ja kaaoksen keskelle yksin. Halusin mennä saunomaan ja uimaan. Porvoon uimahalli on kiinni. Keravan uimahalli on +65-vuotiaille. Käsittääkseni näin myös suurin osa pääkaupunkiseudun uimahalleista. 

Oli aika ottaa äärimmäiset keinot käyttöön. Otin auton ja ajelin Tuusulan asti uimahalliin - yksin. Olin kokonaan yksin. Puhuimme siitä joskus mieheni kanssa: Entä jos vaan ajaisin niin kauas, että uimahalli olisi auki? Hän ei pitänyt ajatuksesta. Ei ole oikein levittää virusta ja kallistahan se on. Mutta nyt minä sen tein: Repäisin. Löysin itseni istumassa Tuusulan uimahallin aulasta vuoronumero kädessä jonottamassa uimahalliin. Onneksi pääsin sinne. Se oli, mitä todella tarvitsin.

Nyt kysyt, missä se repäisy tässä tarinassa on. 31-vuotias yrittäjä-kotiäiti jätti kaikki työtehtävänsä ja päivätyönsä - lapset - kotiin isänsä kanssa ja lähti yksin hurvittelemaan. Katkeraa, mutta minulle se oli todellinen repäisy. Prison break. Tällä reissulla viivyin noin 2,5 tuntia ja sitten palasin kiltisti kotiin.