Aika menee liian nopeasti ja hitaasti yhtä aikaa molempiin suuntiin. Mietin niitä kolmea vuotta, jotka joka kesä olin raskaana: 2017, 2018 ja 2019. Olen ollut joka kesä viime aikoina raskaana. Ja sitten muistan sen: Ei, kesää 2020 en ollut raskaana ja kesä 2021 lähestyy jo kovaa vauhtia.

Mietin minun vauvaa, jolla alkaa olla uhmaiän merkkejä. Mietin leikki-ikäistä ja sitä, kuinka neljä päivää isojen ryhmässä on tehnyt hänelle hyvää. Hän puhuu aina enemmän ja selkeämmin tultuaan päiväkodista. Kotona yksinkertaisen puheen äiti, isä ja sisko eivät kannusta puhumaan monisanaisesti.

Mietin kolmea viikkoa ja hymähdän. Kolmen viikon sulku ja ainut, mikä muuttuu on se, että syömme ranskalaiset ja nugetit ravintolan sijaan autossa. Niin, se tulee menemään, jos syömme ravintolaruokaa. Muutos olisi se, jos uimahallit avattaisiin. Se olisi muutos! Muutos olisi se, jos kerhot alkaisivat taas. Se olisi muutos! Tämä on vain jatkoa aiemmalle. Vain 15 metriä eri paikassa. 

En vähättele koronaa. En vähättele sulun tärkeyttä. En vähättele tätä kevättä, vaikka jokin osa koko kansakuntaa ja maailma - ja minua - toivoo sen jo olevan ohi. Samalla osa minua pelkää kesän loppua. Samalla olen kauhuissani siitä, että jossain vaiheessa kaikki palautuu normaaliksi. Olen kauhuissani, koska tiedän, että minulta vaaditaan taas enemmän. Tämäkin vaihe tuntuu kuluttavan minut loppuun.

On vaikeaa olla niin kovin tarvittu. Luulen, että tämä johtuu siitä ä-sanasta. Luulen, että tarvitsemisen kestämiselle on joku raja. Koronan jälkeinen aika on möntti, jossa pelkään rajan kyykistelevän minua odottamassa. Sauna auttaa ja sali ja uiminen, leikkipuistot ja lämpö. Kyllä se siitä.