Eräs ystäväni kertoi olevansa huolissaan siitä, että tuleeko raskauden jälkeinen masennus taas toisen lapsen kohdalla takaisin. Mietin äitiyttä usein. Minulla ei ole hänelle eikä muille valmiiksi pureskeltuja vastauksia, mutta minun veikkaus on, että se kaikki on tyypillisesti ensimmäisen lapsen kohdalla vaikeinta. Sen jälkeen se shokki/muutos on ehkä pienempi, koska se on kertaalleen jo koettu. En yhtään tunne tilastoja tms. Nämä ovat omia ajatuksia vain. Jos tulit tänne googlettamalla babybluesia ja haluat oikeaa tietoa, niin jatka googlettamista. Veikkaan, että tilanne voi olla eri, jos on välissä "saanut vapautta takaisin" tai siis lasten välissä on iso ikäero. Mutua mutua. 

Minun oma kokemukseni ensimmäisen lapsen syntymästä oli se, että kyllä sen jälkeen oli paljon vaikeampaa kuin toisen lapsen synnyttyä. Loppujen lopuksi olin jo pienlapsiperheen äiti siinä vaiheessa, kun toinen syntyi. Olin ollut kotiäitinä siinä vaiheessa jo kaksi vuotta jne. 

Hieman jäsentymättömiä ajatuksia taas. Puhuin musiikista. Se oli mielenkiintoinen ilmiö. Ennen naimisiin menoa soitin pianoa työväenopiston bändissä. Sen lisäksi otin pianotunteja ja vapaansäestyksen tunteja. Kävin kolmessa musiikkiharrastuksessa viikoittain. Lauloin aina välillä kuorossa. Harjoittelin soittamista kotona. Kuuntelin paljon musiikkia. Vuosien ajan olin kuunnellut varsin säännöllisesti musiikkia. Miehen kanssa naimisiin mentyä muutin Vaasasta Vantaalle ja soittaminen jäi suurimmaksi osaksi, mutta kuuntelin musiikkia edelleen paljon. 10 kuukautta sen jälkeen tulin raskaaksi ja edelleen raskausaikana kuuntelin musiikkia paljon. 

Sitten vauva syntyi. Halusin joka hetki tietää, että vauva oli elossa ja hengitti. En voinut pitää melua päällä. Niin, musiikista tuli hetkessä melua minulle. Jossain taustalla olin surullinen musiikin lähdöstä,  mutta elämässä oli jotain pientä ja tärkeää ja se tarvitsi minua. 

Muistan, kun kerroin ystävilleni kadottaneeni musiikin ja että olevani surullinen siitä. Eräs heistä sanoi, että kyllä se lopulta tulee takaisin. Hän oli oikeassa. Nyt toisen lapsen ollessa 1,5-vuotias voin sanoa sen tulleen takaisin. En muista tarkkaa hetkeä tai päivää, koska tilanne korjaantui. Luulen, että siitä on jo yli vuosi. En vieläkään soita pianoa juuri koskaan. Se on hyvin vaikeaa kahden villin pienen kanssa. Pianolla on aina vähintään kolme soittajaa, jos yritän. Sen sijaan kuuntelen musiikkia kyllä paljon ja olen uskaltanut viime aikoina jopa pitää kuulokkeita päässä lasten nukahdettua ja kuunnella musiikkia. Aiemmin pelkäsin, että joku tukehtuu unissaan, mutta nyt molemmat tytöt ovat niin isoja, etten pelkää sitä enää samalla tavalla.

Palaan vielä siihen babybluesiin. Kuten sanoin minulla ei ole valmiita vastauksia, mutta sanoisin, että kannattaa puhua siitä neuvolassa aika herkästi. Yritä löytää ystäviä ja seuraa ja puhu heille siitä, mitä tunnet. Jos sinulla on mahdollista tehdä jotain omaa, niin tee. Tämä on vain pieni ohimenevä hetki ja selviät siitä kyllä. Yritä etsiä itsellesi merkityksellisiä asioita, ihmissuhteita, harrastuksia, kiinnostuksen kohteita - joita voit toteuttaa vaikka oletkin nyt äiti. Minusta on tärkeää, että löytää oman identiteetin vähitellen äiti-identiteetin takaa. Tämän kanssa teen töitä jatkuvasti. Ja eivät ne välttämättä ole erilliset identiteetit eikä varmasti läheskään kaikki äidit edes koe oman identiteetin kadonneen. Mitä kokemuksia sinulla on asiasta?