Vankilavierailulla lasten kanssa

by Emiilia - 1/23/2021

Saamme puhelun aika viime hetkillä, että meidän tapaamista on siirretty myöhempään. Ajamme auton vankilan parkkipaikan porteille. Heti tulee hyvin valvottu olo. Portilla tunnutaan tietävän, keitä olemme. Ohjeet ovat tiukat. Autossa tulee pysyä niin pitkään kuin kovaäänisistä (suuren parkkipaikan toiselta puolen) kuulutetaan meidän vuoro. Kuuntelemme autosta kuulutuksia ja kiinnitämme samalla huomiota siihen, ettei muita ihmisiä pahemmin näy. Lapset eivät tiedä, mitä odottaa. Me emme tiedä, mitä odottaa. Minulla on tasan yksivuotias ja tasan kolmevuotias tyttö sekä mies mukanani. Olen huolissani siitä, kuinka pärjään heidän kanssa vankilassa. 

Meidät vastaanottaa linjasto, jossa monta silmäparia tuijottaa meitä. Me emme tunne ketään, mutta jokainen tuntuu tietävän, ketä me olemme katsomassa. Kaikkien neljän henkilötunnukset on hyvin tiedossa. Ne on pitänyt etukäteen ilmoittaa. Meitä on pyydetty tuomaan tänne takki. Tavaroiden läpikäyjä sanoo, että takkia ei saa tuoda. Siinä on vuori. Pakkaamme takin omiin tavaroihimme. Lapset pysyvät suht hyvin paikoillaan. Meidän tulee viedä tavarat huoneeseen, joka löytyy heti ulko-oven vierestä. Siellä on lokeroita niin kuin uimahallissa. Kontrasti on jollain tavalla hieman huvittava. 

Sohellamme lapsilta vaatteet pois ja sullomme lokeroon. Meillä on avain mukana, niin kuin uimahallissa konsonaan. Meidät ohjataan metallinpaljastimen läpi. Lasten pitäisi mennä yksin. Tämä muistuttaa lentokenttää. Valitettavasti emme ole lähdössä matkalle, muistutan itseäni. Minä huolehdin yksivuotiaasta ja mieheni kolmevuotiaasta. Hymyssä suin yksivuotias marssii metallinpaljastimen läpi.  Hänellä ei piippaa. Jommalla kummalla meistä aikuisista piippaa. Kummalla? En enää muista. Oliko se kello, kengät vai vyö? En enää muista. 


Meitä ohjaa ystävällinen, joskin harvasanainen mies. Luulen, että hän ei saa sanoa mitään ylimääräistä. En tiedä. Tarkistusten jälkeen hän ohjaa meidät odotustilaan. Mietin vessakäyntejä. Kolmevuotias on varsin hiljattain oppinut kuivaksi. Vessa on sekä pukuhuoneessa että odotustilassa. Odotustilassa olemme keskenämme. Siellä niistän salaa. Niin, onhan korona-aika ja niistäminen on varsin epäsuotavaa. Tytöt juoksevat keskenään ympyrää. Sinkoilevat pienessä huoneessa sinne tänne - ja kyllä tästäkin huoneesta tulee mieleen lähinnä jumppasalin pukuhuone. Penkit ovat samanlaiset. Onko tämä ollut joskus voimistelusali? Ei, mutta epäilen, että tavara on tuotu julkisista tiloista vanhoina. Siltä se näyttää. Luultavasti, vain tilattu samoissa erissä. En tiedä.

Sitten meitä tullaan hakemaan. En pysy perässä valkoisten ovien määrässä tai siinä, kuinka monen lukollisen oven läpi astelemme. Mutta se jää matkalta mieleen, että käymme välillä pihalla. Vankilan sisäpihalla nimittäin. En tiedä, kuinka moni katselee meitä yläpuolelta, mutta olen iloinen, että emme mitenkään helposti erottuvia - paitsi lasten takia. Jossain vaiheessa minulle selviää myös, että he ovat järjestäneet meille erillisen tapaamisen juuri normaalien vierailuaikojen jälkeen. Se johtuu meidän pienistä lapsista. Eivät halua sekoittaa meitä muiden vankien luona vierailevien kanssa.

Tytöt ovat sylissä kävelymatkan ajan. Lopulta meidät ohjataan pieneen huoneeseen. Siellä on kaksi penkkiä minulle ja miehelleni. Huoneen toisella puolella istuu vanki. Kolmannessa nurkassa istuu vartija. Lelut ovat neljännessä nurkassa. Me aikuiset emme saa koskea vangin kanssa, mutta lapset saavat mennä, mihin tykkäävät. Jälkimmäinen on virhe, sillä edelliseltä huoneessa vierailleelta tai vartijalta on jäänyt omenanraato roskikseen - meidän yksivuotias ehkä maistaa sitä omenaa pikkaisen. Voihan korona ja kaikki muut miljoona sairautta, ajattelen itsekseni. 

Tytöt leikkivät leluilla. Minä pidän yllä keskustelua. Aikaa on muistaakseni 20 minuuttia. Vartija on nuori tyttö, minua nuorempi. Hän istuu pöydän ääressä ja selailee lehteä tylsistyneen näköisenä. Kuvaan sopisi se, että hänellä olisi jalat ylhäällä, maiharit jaloissa, hän joisi kuumaa juomaa ja välillä jauhaisi purkkaa. En ole enää varma, oliko se niin vai oliko se vain minun oma stereotyyppinen mielikuvani. Saat tästä kuvauksesta joka tapauksessa varmasti saman kuvan kuin minäkin.

Vankilassa on sellaisia aiheita, joita ei saa käsitellä. On paljon kieltoja, joista en koskaan aiemmin tiennyt mitään. En edes, vaikkei hän ole ainut vanki, jonka tunnen. Ei saa kysyä, että kunnellaanko puheluita. Vangit eivät kaikesta päätellen saa leipomuksiinsa tomusokeria. Heille lähetettävissä kirjoissa ei saa olla merkintöjä. 

Kun 20 minuuttia on kulunut, se sama ystävällinen hiljainen mies tulee hakemaan meitä. Kysyn, voinko mennä siivoamaan lasten lelut lattialta. Tähän asti en ole uskaltanut nostaa peppuani nojatuolista. Vastaus on, että siivoa vaan. Ja minä siivoan. Tyttövartija lähtee vangin kanssa ja me lähdemme miehen kanssa. Kun pääsemme käytävään, tunnelma, olotila on huojentunut. Olen pitkään jännittänyt lasten reaktioita, tulisiko raivareita. Olen jännittänyt itse paikkaa - vankilaa - ja tapaamista. 

Takaraivossani tiedän oikein hyvin, että Suomessa vankilassa ei istu taskuvarkaita ja näpistelijöitä. Ei tässä maassa. Ajatus vakavampia rikoksia tehneiden läheisyydestä on jollain tavalla pelottava. Kuitenkin mieheni on oikeassa eräässä kommentissaan jonkin aikaa vierailumme jälkeen. Pohdin hänelle ääneen, että saisinkohan minä vankilasta yhtään ystävää. Mieheni sanoi, että totta kai saisit. He ovat samanlaisia kuin me muutkin, ihmisiä. Tiedän. Totta kai tiedän hänen olevan oikeassa. Luultavasti minulla olisi siellä ihan yhtä monta ystävää kuin missä tahansa samankokoisessa ihmisporukassa konsanaan.

Saattaisit pitää myös näistä

2 kommenttia

  1. Kiitos elävästä kuvauksesta.
    Itse en ole koskaan vieraillut vankilassa(tosin yksi ystäväni on ollut siellä töissä aikoinaan) ja pystyi hyvin eläytymään siellä vierailuun.
    Varmasti jännittävä vierailu oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo oli kyllä mielenkiintoinen. Meidän, minun ja miehen, suvussa on useampikin (ehkä olisiko 5 läheisempää sukulaista) ollut jossain vaiheessa vankilassa, mutta tämä oli eka kerta, kun kävin jotakuta heistä katsomassa. Ja osa heistä on tosiaan kuollut jo tai ollut niin monia vuosia sitten, ettei...

      Poista