"...justiinsa se, että välillä tuntuu, että se on tehnyt minusta hermostuneemman, stressiherkemmän, vihaisemman mitä kaikkea nyt lie.. niin kiva kuulla, että se ei ehkä kestä ikuisesti..? Olen välillä ihan tosissani miettinyt, että entä jos minusta on oikeasti tullut tällainen. Ja siis onhan minusta tullut tällainen, mutta kunhan se ei olisi pysyvää."
Puhunko kaikkien äitien puolesta sanoessani, että kaikki, mitä äitiys on tuonut meistä esille, ei ole ollut positiivista? Positiivistakin on tullut. Se minusta kaikista olennaisin positiivinen asia uudessa itsessäni on sanottava ääneen: Olen alkanut ymmärtää ja olla ymmärtäväinen melkein jokaista elävää olentoa kohtaan. Varsinkin äitejä. Varsinkin pienten lasten äitejä.
Mutta entä se kaikki negatiivinen? Onko se pysyvää? Onko minun kärsivällisyyteni jatkossakin nollassa jo lähtökohtaisesti? Tuleeko enää koskaan aikaa, että pystyisin rentoutumaan? Ja mikä vielä kiinnostavampaa: Tuleeko enää koskaan aikaa, että haluaisin rentoutua? Ei nyt kerron tämän väärin. Haluan rentoutua, mutta minusta tuntuu, että rentoutuminen ilman, että tekisin samalla jotain hyödyllistä...
Luulin yliopistoa (jossa vedin itseni kyllä ihan tappiin asti) viimeiseksi todella stressaavaksi vaiheeksi elämässäni. Luulin, että äitivaihe olisi rennompi. Hyvänen aika, saa olla vaan kotona! Kotonahan sitä vasta stressaamista onkin. En ymmärtänyt, että stressi olisi toisenlaista. Tiesin kyllä, että tekisin äitivaiheessakin luultavasti kotoa käsin töitä, niin kuin nykyisin teenkin. Kuitenkin en ymmärtänyt, että äitinä palautumisvaihetta ei koskaan tulisi. Yliopistoaikoina saatoin vetää muutaman kuukauden ilman rentoutumisaikaa, mutta koko ajan tiesin, että tämä ei kestä ikuisesti. Parempi aika on tulossa.
Ihminen on rakennettu elämään hieman liian positiivisessa harhassa. Sen poistuminen ja liian realismin tuleminen kuvioihin aiheuttaa masennusta. Siksi elämässä pitää aina olla jotain odotettavaa. Jotain, minkä eteen tehdä töitä ja jotain, mistä itse pitää - jotain, mistä tulee itselle hyvä olo. Äitiystäväni, pitäkää se mielessä. Jotain hyvää ja parempaa on aina edessä.
Olen nykyisin hyvin stressiherkkä. Pienimmästäkin ärsykkeestä saatan suuttua. En aina, mutta usein olen jo valmiiksi hyvin hermostunut. Etsin jatkuvasti tapoja optimoida kaikkea. Esimerkiksi meillä on lapsilukot hyvin pitkälti kaikessa. En halua joutua siivoamaan mitään ylimääräistä tai sellaista, jolle voin tehdä jotain. Suurin osa lasten leluista on myös koko ajan lukkojen takana. Haluaisin syödä hyviä ruokia, mutta oikeasti tosi hyvien ruokien valmistaminen vie enemmän aikaa, joten teen paljon ruokia, jotka ovat lähinnä vaan nopeita valmistaa jne. jne.
Ehkä äitiyden on tarkoitus jalostaa meitä. Ehkä äitiyden lopussa meistä tulee superkärsivällisiä, superrauhallisia, superhyvinstressiäkestäviä ja muutenkin superihmisiä. Tai sitten ei. En tiedä.
0 kommenttia