Minun isän sanat meillä käydessä: "Hyvä, että tuo vauva on noin helppo, kun tuo toinen vaatii niin paljon huomiota." Myös ystävät ovat kommentoineet helppoa vauvaa ja yleensä ehätän sanomaan jokaiselle, että meidän molemmat vauvat ovat olleet helppoja ja taaperot vaikeita - tähän asti. Joskus, varsinkin aluksi, tuli sellaisia hetkiä, että sitä huomasi unohtavansa vauvan olemassaolon. Tavallaan ei, oikeasti ei, mutta hetkittäin tosiaan toinen vaatii niin paljon huomiota, että muistan vauvan vasta tämän pitäessä ääntä. Minua nolottaa hirveästi. Aluksi vauva nukkui suurimman osan ajasta ja silloin se tapahtui monta kertaa.

Oli mielenkiintoista huomata, että muillakin on ollut aivan samanlaisia kokemuksia kuin minulla ja vielä hyvin pitkälti samaan aikaan kuin minulla. Minusta on seriously ruvennut tuntumaan, että minun ajatuksissani on joku vuoto. Thoughtleaks. Ainakin kolme kertaa on käynyt nyt samalla tavalla: Suunnittelen postausta, olen kirjoittanut sitä vähän tai asia pyörii muuten mielessä. Sitten menen blogit.fi:hin selailemaan muiden blogeja ja joku on sanonut ajatukseni jo. Ja ettei kukaan ymmärrä väärin: En tietty oikeasti usko, että joku varastaisi ajatuksiani. Luulen, että tähän ilmiöön on yksinkertainen selitys. Olen huomannut, että monella muulla bloggarilla on juuri samanikäiset lapset juuri samalla ikäerolla kuin minullakin. Totta kai siitä seuraa se, että meillä tulee samat kokemukset samoihin aikoihin. Niin ja se, miksi meillä on samanikäiset lapset johtuu tietysti siitä, että olemme juuri tämän tietyn blogisukupolven ihmisiä.

Yksi ajatukseni ääneen sanonut (hän sanoi paremmin kuin minä olisin osannut sanoa) on Sarianna Salo. Hän kuvasi blogissaan ja podcastissaan (linkki näihin alla) meidän tilannetta tai siis omaansa, mutta samat asiat minäkin olisin aiheesta voinut sanoa. Minäkin olen tosiaan säikähtänyt pimeässä vauvan ääntelyä, kun olen unohtanut vieneeni hänet jo sänkyynsä. Epäilin lähinnä hiirtä tai jotain muuta eläintä. Olen myös miettinyt jossain lasten jutussa, että kenen vauva itkee. Nolointa on se, että minä olen jossain tilanteessa ollut mielessäni jo suorastaan närkästynyt, että kuka ihme nyt antaa vauvansa siellä huutaa. Ja sitten tietysti tajunnut, että hyvänen aika sehän olen minä!

Hassua on, että tämä on niin erilaista kuin ensimmäisen vauvan kohdalla. Hänen kohdallaan olisin paheksunut - en ääneen mutta sisäisesti - henkilön välinpitämättömyyttä, joka ei muista omaa vauvaansa. Olisin varmasti ajatellut: "Minulle ei voisi koskaan tapahtua noin. Minä ja vauva olemme aina niin läheiset." Aiemmin kauhistelin myös kahta tarinaa, jotka olen kuullut jo vuosia sitten. Kahdesta eri suurperheestä, joista toisen perheen vauva jäi kotiin ja toisen perheen leikki-ikäinen poika jäi lentokentälle. Perhe oli palannut Suomeen! Ei poika lennolta pois jäänyt vaan paluulennosta oli kyse. Kauhistelen tarinoita, mutta totuus on se, että olen alkanut ymmärtää näitä perheitä. Mielessäni tarkistan melkein joka päivä, että onhan vauva nyt varmasti mukana. Muutenkin minusta on alkanut tuntua, että ymmärrän melkein jokaista äitiä ja vanhempaa nykyisin tai siis, että minulta löytyy ymmärrystä heille. Niille, jotka tarvitsevat omaa aikaa ja niille, jotka eivät kestä olla poissa lasten luota jne.

Ja hei. Minä olen ihan hulluna meidän vauvaan. Olen niin äiti. Tarkistan miljoona kertaa päivässä, että hengittääkö hän. Pidän häntä mieluiten mahdollisimman lähellä. Esimerkiksi kun isompi tyttö on ollut viime päivinä kipeänä ja nukkunut tosi paljon, niin minulla on ollut aikaa kirjoittaa blogipostauksia urakalla jo varastoon. Kirjoittamista vaan hidastaa se, etten ole pystynyt kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä, koska olen halunnut pitää vauvaa sylissä samalla, kun kirjoitan. En halua jättää häntä toiseen huoneeseen tai jättää nukkumaan eri kerrokseen kuin missä itse olen. Jos omatunto antaa myöten, niin hän nukkuu päiväunet sylissäni. Omatunto siis yleensä käskee tekemään kotitöitä.

Kun hän syntyi, totesin pettyneenä itselleni, että rakastin hänen siskoaan enemmän kuin häntä. Rakastun häneen kuitenkin päivä päivältä enemmän. Hän on kolme kuukautta. Tässä vaiheessa voin sanoa, että rakastan heitä yhtä paljon. Olen niin onnekas, kun minulla on tämä vauva ja niin pahoillani niiden rakkaiden puolesta, jotka eivät ole vauvaa yrityksistä huolimatta saaneet tai jotka ovat vauvansa menettäneet. Jossain myöhemmässä postauksessa tunteistani keskenmenoon liittyen nyt elävän vauvan synnyttyä. Stay tuned for the next episode.


Kuva

Nappasin tuon kuvan suoraan kuvankaappauksena eilisestä Perhekuplan (linkki alla tai sivupalkissa) Instastoorista. Jonka siis itse Perhekuplan Instaan tein. Ettei kukaan luule, että rikon tekijänoikeuksia. Ehkä vähän liian oldschool mutta kanssa aika vastustamaton.

Linkit

blogit.fi

www.vauva.fi/blogit/shitty-new-black/ainiin-mulla-toinenkin-lapsi

www.facebook.com/Perhekupla/

www.instagram.com/perhekupla/