Olen niin iloinen kirsikankukkahetkestäni. Sanon sitä siksi, koska siihen liittyi kirsikankukkia, mutta todellisuudessa se edusti jotain huolettomuuden ja kapinan rajamailla. Päivä oli ollut pitkä ja joinakin hetkinä sinäkin päivänä stressi oli tuntunut ylivoimaiselta. Pelkäsin, että eräs ystäväni loukkaantui minulle, kun annoin stressin tulla ulos. Kiireellä viemään tyttö päiväkotiin, kiireellä töihin, työt kiireellä, kiireellä opettamaan sukututkimusta, kiireellä kaikki valmistelut ja kiireellä kotiin.
Tytöt olivat siinä vaiheessa tosi väsyneitä. Kello oli paljon. Heidän pipot olivat hukassa ja hanskoja ei ollut edes mukana. Olimme kuitenkin jo Helsingissä heidän kanssa ja minä päätin, että ihan sama. Nyt on kaunis perjantai-ilta ja minä rakastan kukkia. Myös vanhempi tyttö rakastaa kukkia. En ole varma, onko se hänen itsensä vai minun takia.
Tiesin, että saattaisimme saada paheksuvia katseita, koska toin lapseni niin myöhään puistoon. Siellä oli vain kaksi muuta lasta siihen aikaan. Heidätkin oli tuonut isä, jolle ihmiset antaisivat helpommin anteeksi vastuuttomuuden. Aivan sama. Paljon aikuisia ottamassa valokuvia ja osa viettämässä aikaa. Hanami. Kirsikankukkajuhla. Kukaan ei vaikuttanut olevan humalassa. Kello yhdeksän perjantai-iltana. Ostin lapsille jäätelöä ja otin kuvia heistä ja heidän kanssaan.
Aivan sama vaikka minulla oli pelkkä mekko päällä, ei sukkahousuja. Karvaiset sääret. Takki ei meinaa mahtua kiinni. Toiset olivat puoliuntuvatakeissaan. Joskus pitää pystyä astumaan sen kaiken ulkopuolelle. Uhmata lasten kiukkua, ihmisten paheksuntaa, omia jaksamisen rajoja ja tehdä juuri sitä, mitä haluaa. Harrastin aikoinaan avantouintia. Vähän sama asia. Menin jäihin, vaikka jokainen meistä tietää, että on hullua mennä niin kylmään veteen. Silti monet ihmiset käyvät avannossa monta kertaa viikossa ja nauttivat siitä. Pitävät sitä terveellisenä. Niin nautin minäkin.
