Vuoden 2020 ainut tragedia ei ollut korona. Vaikea kuvitella, että vuoden 2021:kaan ainut tragedia olisi korona. Mietin tässä vuoden lopussa, että uskaltaisinko asettaa mitään tavoitteita ensi vuodelle. Olen asettanut tavoitteita joka vuodelle. Ennen tätä vuotta olen ollut haaveilijatyyppi (katso nyt tämän blogin nimeäkin!), mutta toden sanoakseni tänä vuonna on ollut hetkinä, jolloin olen miettinyt, että turha unelmoida, jos ei ole mitään, mitä odottaisi tulevaisuudelta. Elämä on ollut pitkiä aikoja vain tästä hetkestä selviytymistä. En uskalla asettaa tavoitteita enkä tehdä lupauksia, mutta ehkä voin esittää toiveita. Ehkä voin kertoa, mistä unelmoin tänä vuonna tavoitteiden asettamisen sijaan.

Osa tämän vuoden kaameudesta oli miehen kolmivuorotyön ja lomattomuuden alkaminen. Ja totuus on tämä: Olin vain kerran vuoden 2020 aikana mieheni kanssa jossain kokonaan kahdestaan. Noin 6 km automatka tammikuussa. Siinä kaikki. Haluaisin mennä hänen kanssaan katsomaan jotan peliä tai leffaan tai syömään tai pelaamaan jotain tai ihan minne vaan, kahdestaan.

Alkuvuosi 2020 oli kiva. Kävin ehkä melkein kahden kuukauden ajan melkein joka viikko uimahallissa uimassa ilman lapsia. Sitten tuli korona. No, minun ei tarvitse kertoa teille, mitä tapahtui. Kerron sen tuleville sukupolville: Vuonna 2020 tapahtui paikkojen ja toimintojen totaalinen loppuminen tai ajoittainen rajoittaminen. Loppuvuodesta olen tehnyt paljon töitä. Oma aika on ollut pääasiassa töitten tekoa. Joitain kertoja tänä vuonna kävin Kuusijärvellä uimassa silleen, että olin jonkin aikaa ilman tyttöjä (odottivat kahvilan puolella mieheni kanssa). Loppuvuodesta tein myös kaksi työkeikkaa (=hammaslääkäri ja kosmetiikkakurssi) ilman tyttöjä. Huhtikuussa kävin kampaajalla yksin. Sen lisäksi kävin muutaman kerran kaupassa ilman tyttöjä ja joitain kertoja kävin yksin uimassa myös korona-ajan alettua. Sitten olin kaverin kolmekymppisillä ilman lapsia. Voi olla, että olen unohtanut jotain ja noin laskettunahan kertoja on monta. Kiitollinen niistä. Lopun ajasta olen ollut samassa pihapiirissä, rakennuksessa tai kulkuneuvossa vähintään toisen lapsistani kanssa. Ymmärsit olennaisen: Kaipasin välillä taukoja. Unelmoin siitä, että vuonna 2021 olisi väljempää.

Sama old, same old. Haluaisin pystyä kävelemään pitkästä aikaa normaalisti. Totuus on, että en tiedä, tuleeko sellaista päivää enää. Haluan uskoa, että se päivä vielä tulee. Olen vasta 30-vuotias. Ei tämä voi olla lopullista. Ja silti nämä neljä viimeistä vuotta 26-vuotiaasta 30-vuotiaaksi... No sanotaanko, että ne eivät herätä paljon toivoa tällä saralla. Mikä minun jalkojani vaivaa? Ylipainon ja raskauksien aiheuttamia ongelmia. Nyt luupiikki. Se on ollut minulla noin viisi kuukautta. Raskauksien aikana ja vähän niiden ulkopuolellakin bursiitti (raskauksia on neljän vuoden sisään ollut kolme). Tähän liittyy painonpudotus, mutta toden sanoakseni en ole senkään suhteen kovin toiveikas. On vaikea pudottaa painoa jatkuvasti väsyneenä ja rikkinäisenä ja äitinä (!) - minähän joudun olemaan koko ajan ruoan kanssa tekemisissä! Kuin baarimikkona työskentelevä ex-alkoholisti!

Lopuksi. Olen realisti. Tiedän aikaisempien kokemusteni perusteella, että näiden unelmien toteutuminen on äärettöman epätodennäköistä. Kuitenkin uskallan toivoa, että ne lopulta vielä toteutuvat. Ei ehkä vielä ensi vuonna, mutta haluan uskoa, että jonain vuonna tulevaisuudessa.