Pidän rehellisistä postauksista ja tämä on nyt sitä. Olen tässä blogissakin monta kertaa kirjoittanut, että haluan monta lasta ja haluan olla kotona mahdollisimman pitkään heidän kanssaan. Kumpikaan näistä unelmista ei ole muuttunut. Olen kuitenkin suurimman osan ajasta yksinkertaisesti väsynyt.

Yksivuotiaani on energiasyöppö. Hän seuraa minun jokaista askeltani, kitisee, haluaa syliin, haluaa pois sylistä, haluaa maitoa, ei halua ruokaa, on väsynyt, ei halua nukkua, haisee kakalle, sotkee, kantelee tavaroita paikasta toiseen, vetää tukasta, raapii, puree, potkii, hukkaa monta esinettä päivässä, haluaa soittaa puhelimella, ei halua minun puhuvan puhelimessa, kaatuu, tippuu, syö kakkaa, haluaa portaisiin, haluaa ulos, haluaa sisälle, ei halua istua autossa, huutaa autossa, ei jaksa istua autossa, ei jaksa istua ostoskärryssä, kiipeää pöydälle, rikkoo jotain, juoksee lusikka suussa, syö paristoa jne. jne. jne. jne.



Mieheni on monta kertaa todennut, että ehkä meidän pitäisi odottaa vielä. Hän näkee, kuinka väsynyt usein olen. Minä itse ajattelen, että yhdeksässä kuukaudessa tapahtuu yleensä paljon ja tyttömme tulee päivä päivältä omatoimisemmaksi. Buffer time. Plus raskaaksi tuleminen ei ole ollut tässä perheessä itsestäänselvyys ennenkään. Tällä hetkellä jos tulisin raskaaksi, niin tyttäremme olisi tasan kaksivuotias pikkusisaruksen syntyessä. Minun ei ehkä pitäisi laskea näitä tai ainakaan postata niitä julkiseen blogiini, mutta eikö blogissa, jonka nimessä on sana unelma, saa vähän unelmoida (vai laskelmoida): Jotta pystyisimme saamaan lapsen ennen hoitorahan loppua, on jäljellä vielä yksitoista kiertoa. Jos joku matikkapää nyt ihmettelee, että kuinka se noin voi mennä, niin minulla on aina ollut normaalia pitempi kuukautiskierto. Taloudellisesti optimaalisinta olisi ruveta odottamaan lasta sillä yhdennellätoista kierrolla. Tosin jos tässä niin pitkään menee, niin olen varmasti hermorauniona. Veikkaan, että ennen sitä vauvakuumekin on ehtinyt iskeä jo moneen kertaan.

Tässä vaiheessa kuulen päässäni lukijan ajatukset: mikä kelapummi. No totuus on myös se, että jos lasketaan meidän perheenä maksamat verot miehen palkasta, minun hoitorahasta, kahdesta dieselautosta, talosta, puhumattakaan ALV:eista, YLE-veroista tai aiempina vuosina maksamistani veroista, niin veikkaanpa, että valtio jää edelleen aika selvästi voitolle. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, tämä on täysin arvokysymys. Työhön meno stressaa enemmän kuin ajatus uudesta vauvasta. Uskokaa tai älkää vietin opettajan työssäni vähintään yhtä paljon nukkumattomia öitä kuin nyt kotiäitinä.

Varmasti tajusitkin tämän postauksen pointin. Ajatus uudesta vauvasta stressaa kahteen suuntaan. Siihen suuntaan, että sellainen pitää taloudellisista syistä jossain vaiheessa saada (plus tietysti haluan lisää lapsia ja myös kokea sen kaiken uudestaan) ja siihen suuntaan, että ajatus kahdesta pienestä on stressaava. Unelmat ovat se voima, joka ajaa meitä eteenpäin. Joskus niitten toteuttaminen ja toteutuminen vaatii aikaa. Ei ole tarkoituksenmukaista, että saamme kaiken heti. Myös muutokset vaativat totuttelua. Lasten saaminen ei ole - kaiken sen jälkeen, mitä voimme tehdä - vain meidän käsissämme. Toisaalta myös omaa jaksamista on syytä vaalia. Tiedän periaatteet ja realiteetit kyllä. Nyt pitää vain yrittää olla kärsivällinen ja nauttia tästä hetkestä.